Kun tuote tuoksuu uudelta

Tiedättekö sen tunteen, kun istutte uuteen autoon? Auto tuoksuu uudelta, uusi nahka, ratti ja kaikki tuoksuu uudelta. Miltä uusi sitten tuoksuu? No sen uutuuden tuoksun vain nyt tunnistaa!

Blogissani en ole vielä kovin syvällisesti avannut ongelmia, joita minulla oli Aconcagualla Millettieni ja varpaitteni kanssa. Ajattelin, että kun varpaiden paleltumisesta niin dramaattisesti lehtijutussakin kirjoitettiin, niin olisi hyvä avata vielä täällä, mikä tilanne on nyt.

Tosiaan huiputuspäivämme, jolloin pakkasta oli -20 ja tuulta noin 30m/s, aiheutti minulle pieniä ongelmia kylmyyden kanssa. Heti matkaan lähtiessä tunsin, kuinka varpailla oli kylmä. En kuitenkaan ajatellut asiaa sen suuremmin, mutta muutaman tunnin päästä tiesin, että nyt on kohta jossa asiaa vielä voi ajatella.

Paleltumathan on korkeiden vuorien yksi ikävä riski ja niiden syntyminen on erittäin salakavala prosessi. Ihmiset tuntevat ensin kylmän ja sen, että varpaita tai sormia paleltaa. Siinä vaiheessa, kun tätä palelemista ei enää tunne, ollaan vaarallisilla vesillä. Näin paleltumat usein pääsevät äitymään liian pahoiksi, sillä paleltumisen syvyyttä on mahdotonta tietää tai tuntea. Ainut keino on ajatella rationaalisesti, jotta mitään ikävää ei pääse tapahtumaan. Mutta takaisin Aconcagualle…

Tiesin paleltumien riskit ja arvioimme mahdollisuuksiamme huipulle, ja nehän olivat kyseisessä kelissä todella olemattomat ja käytännössä mahdottomat. Istuimme Camp 3:ssa puisessa hätämajassa retkikuntamme kanssa ja kävimme tilannetta läpi. Tässä vaiheessa minua palelsi aikalailla joka paikasta, erityisesti sormista ja varpaista. Päätimme lähteä alas.

Camp 2:ssa pääsimme telttaamme ja otin tietenkin ylävuoristokenkäni pois jalasta. Tällöin oikean isovarpaani kynsi oli keskeltä tummunut lievästi. Nukuimme ja lämmittelimme makuupusseissamme muutaman tunnin ennen siirtymistä perusleiriin. Ennen lähtöä näytin varpaitani Matka-Mikolle ja oppaillemme ja tässä vaiheessa molemmat kynnet olivat alkaneet mustua ja kipeytyä. Kipeytyminen oli hyvä merkki, sillä se tarkoittaa verenkiertoa varpaissa ja pahoissa paleltumissa verenkierto kuolee ja niistä johtuvat sitten mahdolliset amputoinnit.

Jatkoimme matkaa perusleiriin ja matka alkoi tuntua jaloissa ikävältä, sillä menimmehän koko ajan alamäkeen. Perusleirissä ottaessani kengät pois jalasta molemmat isovarpaani olivat mustat ja todella kipeät. Lääkärit kävivät katsomassa varpaita ja epäilivät, että varpaani ovat hakanneet kengän kärkeen ja todennäköisesti varpaiden kynnet tulevat irtoamaan.

Seuraavana päivänä kävelimme perusleiristä Puente del Incaan 9 tuntia ja matka oli elämäni pisin alamäki, sillä jokaisella askeleella tunsin kipua molemmissa jaloissa. Mikä lohdutti minua, niin tiesin, että selviän kyllä tästä ja kävely on päivän jälkeen ohi. Varpaat olivat päivän jälkeen hurjan näköiset ja todella kipeät, rakkoja täynnä ja verta kertyi reilusti varpaan ympärille. Mendozassa metsästimme Mikon kanssa sitten minulle ensitöiksi sandaalit ja loppuaika sujui ihan mukavasti ne jalassa.

Suomessa kävin heti näyttämässä varpaita lääkärille ja tuomio oli paleltuminen, hoitokeino: odotus. Katsotaan mitä tapahtuu ja miten kynnet alkavat kasvamaan vai alkaako. Lääkäri piti järkevänä sitä, ettemme yrittäneet kylmässä kelissä huipulle. Seuraavat viikot kävelin sitten ylisuurilla kengillä ja salilla kävin sukkasiltani, kunnes varpaiden kipu on hellittänyt ja nyt ollaan ihan normaalitilassa, vaikka kynnet ovat edelleen mustat.

Mutta miten tähän koko tarinaan liittyy uuden tuotteen tuoksu? No siten, että lähetimme Milletit reklamaationa takaisin, mutta huom tähän väliin! Kengissä oli muutakin ongelmaa kuin kylmyyden sietokyky. Ja minulle ystävällisesti toimitettiin uudet ja 2/3-kokoa isommat kengät, jotta tulevilla matkoilla voin hankkia lämpöpohjalliset kenkiin.

Avasin sitten eräänä iltana Millettini paketista ja ne tuoksuivat lähes samalta kuin se uuden karhea auto! Tuoreelta, täydelliseltä ja täysin käyttämättömältä. Täydellinen tuoksu Milleteille!

Varpaat ovat matkassa mukana, eivät ehkä kauneimpana mahdollisena, mutta uusien Millettien avulla ne myös tulevat pysymään matkassa mukana lämpöpohjallisten kera.

Kuukauden urheilukriisi

Crossfit – kurssini päättyi eilen ja helmikuu on ollut oikein megamyllerryksen kuukausi, jossa ylä- ja alamäet ovat olleet odotettua jyrkempiä ja olen useasti huomannut pohtivani urheilua, kiipeilyjä, vuoria ja motivaatiota.

Kutsuisin kuukauttani urheilukriisiksi, mutta miksi?

– Olen hypännyt täysin tuntemattoman lajin pariin; joka kerta uusia liikkeitä ja uusia tekniikoita. Olen huomannut usein kamppailevani ajatuksen kanssa, että olen surkea. Surkeudella on kuitenkin yksi mahtava piirre, sillä suuntahan on vain surkeasta paremmaksi.

– Treeniajat ovat muuttuneet; syksyllä vedin pitkiä yli kahden tunnin treenejä rinkan ja boksin kanssa ja mieli sekä kroppa on tietyllä tavalla tottunut sellaiseen harjoitteluun. Nyt tavoitteena on ollut ihan erilaiset kuviot, sillä nyt treeneissä mennään kovaa, mutta ihan eri tavalla.

– Kroppa on ollut jo nyt kovilla, olkapää sijoiltaan, yskä vaivannut, käsien kovettumat lähteneet irti ja mustelmia mitä erikoisimmissa paikoissa.

Kriisiin kuin kriisiin kuuluu tietysti myös hyviä hetkiä:

– Olen ymmärtänyt, että surkeus on mahdollisuus kehittyä.

– En ikinä olisi uskonut pystyväni tempaamaan, mutta niin vain pystyin.

– Olen oppinut teippaamaan käteni rakot ihan taidokkaasti.

– Kriisin purettuani ymmärsin, että näin minun tulee harjoitella, jotta kehittyisin myös omien tavoitteni saavuttamisessa. Kriisi on siis vain yksi lukuisista vaiheista kohti vahvempaa vuorikiipeilijää.

– Uudet haasteet ovat turhauttavan virkistäviä.

Tänään olen käynyt ensimmäisissä ”oikeissa” crossfit-treeneissä, ja hei! Olen vielä yhtenä kappaleena ja varovaisen innostunut, mitä tulema pitää sisällään.

Kuukauden urheilukriisi taitaa olla selätetty…

Minun on pakko tunnustaa

Joskus täytyy myöntää: tehneensä virhearvion tai kuten minä, myönnän olleeni mainoksen uhri.

Mitä on oikein tapahtunut?

Kyllä, myönsin ja nyt tunnustan olleeni mainoksen uhri. Törmäsin näihin kekseihin Fit – lehden Instagramissa muutama viikko sitten ja heillä oli varsin keksejä kehuva postaus kehissä. Tietysti ajattelin, että vau! Keksejä, jotka on niin terveellisiä, että niitä voisi syödä koko pussillisen yhdellä kerralla. Tilasin verkkokauppa.comista heraproteiinia ja tietysti tartuin myös kekseihin kun niitä tarjolla verkkokaupassa oli.

No järkihän sen jo kertoo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Keksit ovat hämmästyttävän hyvän makuisia ja rakenne ei ole ollenkaan niin kuiva ja jauhoinen kuin oletin. Yllätyin siis todella positiivisesti mausta, mutta samaan aikaan aloin epäilemään, että jokin näissä kekseissä on liian hyvää ollakseen totta. Ja asiahan selvisi melko nopean vertailun myötä, sillä kaapista löytyi myös Fazerin sininen suklaalevy:

Keksit per 100g:
kaloreita 442kcal
rasvaa 22g
sokeria 30g
ja proteiinia 23g

Fazer per 100g:
kaloreita 550kcal
rasvaa 33g
sokeria 48g
ja proteiinia 11g

Nooo, äkkiähän silmäkin näkee, että suklaassa on enemmän rasvaa ja puhdasta sokeria, mutta hämmästyttävintä mielestäni oli se, kuinka lähellä kalorimäärät olivat!

Petyin siis samalla tavalla kuin valkaisevan hammastahnan, arvontojen ja niiden ”valmiiksi” kypsyneiden avokaadojen kanssa, jotka kuitenkin ovat kovia kuin kivet. Oliko tämä yllätys? Ei varsinaisesti. Ja söisinkö keksejä silti? KYLLÄ! En kuitenkaan kutsuisi niitä terveelliseksi herkuksi vaan Jaffa-keksejä jäljitteleväksi kekseiksi, joita syödään kun tekee mieli hyvää. Nämä olivat kuitenkin niin hyviä, että voisin kuvitella syöväni näitä eväänä vaikkapa vuorilla, sillä siellä eväiden täytyy olla sellaisia, että niitä himoitsee heikollakin hetkellä.

Kaikki meille terveellisenä esitelty ruoka ei tosiaan ole välttämättä terveellistä: miksi ei herkutella sen suklaan kanssa jos mieli tekee herkutella? Herkutteluhan ei tasapainoista ruokarytmiä kaada ja edelleenkin itse herkuttelen joka viikko, joskus useampanakin päivänä kuin kerran viikossa. Cheat like a mother – periaatteeni toimii edelleenkin noin pääsääntöisesti.

Tunnustus on nyt tehty, onko teillä käynyt vastaavia hutilyöntejä luulojenne ja todellisuuden välillä?

Kunnosta ja varusteista

Sää, lumivyöryt, maanjäristys, loukkaantuminen, paleltuminen ja niin edelleen, ovat tekijöitä joihin kiipeilijän on vaikea vaikuttaa vuorilla. Etenkin sää on hankalin ja voimakkaasti kiipeilyä määrittelevä tekijä. Sään ollessa huono kukaan ei etene mihinkään ja ainut keino on vain odottaa parempaa sääikkunaa.

Mihin tekijöihin mielestäni kiipeilijä sitten voi vaikuttaa?

a) kiipeilijän oma fyysinen kunto: fyysinen kuntohan ei suojaa vuoristotaudilta, vatsaongelmilta, huonolta säältä tai rikkinäisiltä varusteilta, mutta hyvä fyysinen kunto on yksi oleellisin tekijä, kun mietitään, miten paljon matkasta voi nauttia. Fyysinen kunto mahdollistaa sen, että pienet ponnistelut vuorilla ei tunnu pahoilta vaan matkan tekeminen on mahdollisimman mukavaa.

Omaan fyysiseen kuntoon kiipeilijä pystyy itse vaikuttamaan. Netti on pullollaan ties minkälaisia treeniohjelmia ja sen suuremmin kantaa ottamatta niihin, jokainen varmasti löytää oman tapansa treenata. Toiset juoksee, hiihtää ja kävelee luonnossa kun taas toiset perustavat ohjelmansa enemmän salipohjaiseksi. Minähän en alan asiantuntija varsinaisesti ole, mutta itselleni sopi hyvin ohjelma, jota syksyllä noudatin ja tuloksiakin tuli ohjelman myötä.

Lääkärintarkastus Aconcagualla

b) varusteet: varusteet on mielestäni yksi todella oleellinen osa vuorilla olemista. Varusteiden täytyy olla sellaisia, että ne toimii moiteettomasti kyseisissä olosuhteissa. Itse suosin tiettyjä merkkejä kuten Arcteryx, Rab, Haglöfs ja niin edelleen, mutta tarjoajia on markkinoilla monia ja niin myös mielipiteitäkin, mitkä ovat parhaimmat. Mielestäni edellä mainitut merkit on toiminut omiin tarkoituksiini todella hyvin ja mahdollisten uusien varusteiden hankinnassa tarkistan aina nämä valmistajat ja niiden mallistot ensimmäisenä.

Varusteet luovat turvan vaihteleviin olosuhteisiin ja hyvillä varusteilla vaeltaminen ja kiipeäminen on kivaa. Ei ole huolta siitä, hiertääkö kenkä tai ainakin ongelma on jo etukäteen tiedossa tai kestääkö takki oikeasti sadetta vai ei. Varusteet ovat sekä turvallisuus- että mukavuustekijä ja hyvät varusteet luovat mielestäni vuorilla olemisen nautinnon täyteen kymppiin.

Nämä kaksi tekijää; fyysinen kunto ja varusteet mielestäni lisäävät mahdollisuuksia onnistumiseen vuorilla ja ne ovat myös tekijöitä, joista ei mielestäni kannata tinkiä! Jos mielesi halajaa vuorille, hoida nämä kaksi asiaa kuntoon niin olet huomattavasti lähempänä tavoitteiden saavuttamista.

Mukavaa sunnuntaita kamut ja nautitaan hyvissä varusteissa tuosta kovasta lumimyräkästä!

Retkikunnan merkitys

Mitä retkikunta merkkaa minulle? Olen pohtinut muutaman viimeisen päivän aikana retkikunnan merkitystä itselleni.

Retkikunta on se ryhmä, johon vuorilla tukeudun. Olen ollut aina avoimilla retkikunnilla mukana, joka tarkoittaa sitä, että retkikunnan jäseneksi voi ilmoittautua käytännössä kuka tahansa. Minulla on aina ollut joku tuttu retkikunnassa eli tukea ja turvaa on siinä mielessä aina löytynyt.

Retkikunnan merkitys korostuu kun lähdetään olosuhteisiin, joissa korostuu ihmisten hyvät ja huonot puolet. Vuorilla on vaikea esittää ja ihmisten todellinen luonne todennäköisesti tulee vahvasti esille. Päätä särkee, heikottaa, ruoka ei maistu, jalkaan saattu ja mitä ikinä tapahtuukin, koko retkikunta myös usein tämän saa tietää. Myös kaikki ilon hetket jaetaan retkikunnan kanssa, sillä iloa syntyy hyvästä säästä, upeista maisemista, hauskoista vitseistä ja yhteisöllisyydestä.

Minulla on ollut jokaisella retkikunnalla todella hyvä tuuri, sillä retkikunnat ovat olleet ihan loistavia! Jokainen on ollut hyvin erilainen, mutta jokainen täysin ainutlaatuinen. Se, mikä retkikuntia on yhdistänyt on se, että olen saanut jokaiselta retkikunnalta uusia ystäviä, ihmiset ovat olleet hyvin yhteen hiileen puhaltajia ja olen jokaisen retkikunnan jälkeen ollut yhä inspiroituneempi siitä, mitä vuoret tekee ihmisille ja kuinka nopeasti tuntemattomista ihmisistä tulee hyviä ystäviä.

Kovia tyyppejä ovat ne, jotka ilman retkikuntaa soolona kiipeävät ja arvostan suuresti kiipeilijöitä, jotka näin tekevät. Pidän itse kuitenkin retkikuntajatuksesta, sillä silloin minulla on mahdollisuus jakaa kokemukset niin hyvässä kuin pahassa ja retkikunta yhdistää monta tuntematonta ihmistä jopa ympäri maailmaa siten, että retkikunnan jäsenet pitävät yhtä matkan jälkeenkin.

Retkikunta merkitsee minulla perhettä vuorilla. Aamulla toivotetaan hyvää huomenta ja jaetaan sen hetken fiilikset nukutusta yöstä ja illalla toivotetaan hyvää yötä toivoen hyviä unia. Päivän aikana jaetaan samat maisemat ja nähdään toistensa heikouden ja huipun hetket. Retkikunnasta hioutuu hetkessä yksi tiivis porukka, joka jakaa samat vitsit ja ymmärtää, mistä puhutaan.

Nyt monta uutta ystävää rikkaampana toivon tulevilta retkikunnilta yhtä mieluisia kokemuksia ja odotan, että tapaan uusia inspiroivia ihmisiä vuorilla. Yksi osa vuorilla olemista on olla osa retkikuntaa, jossa ihmiset aidosti välittävät toisistaan kuitenkin tavoitteellisesti kiiveten samaan määränpäähän.

Mitä retkikunta minulle merkitsee? Se on yksi merkittävä tekijä onnistumiseen ja onnistunut retkikunta saa ihmiset taipumaan sellaisiin suorituksiin, joihin ei itse olisi uskonutkaan.

Miksi odotan Everestiä?

Useampi ihminen on kysynyt minulta: ”Miksi odotat Everestille lähtöä siihen, että täytät 30-vuotta?”

Tässä tarjoan teille selityksen, joka on ollut koko projektin lähtökohta.

Olen ajatellut asian niin, että haluan olla mahdollisimman hyvä kiipeilijä siinä vaiheessa kun lähden Everestille. Mahdollisimman hyvällä tarkoitan sitä, että minulla olisi niin paljon tietoa ja taitoa, että pärjäisin edes säädyllisesti itsenäisesti vuorella. Tietenkin apua tulen todennäköisesti jossain määrin tarvitsemaan, mutta idea olisi se, että kerään kokemusta sekä kiipeilijänä että ihmisenä ennen Everestiä.

Erän tuttavani rohkaisi minua pari vuotta sitten kun kerroin tästä projektista, että Everest on mahdollista kiivetä paljon aikaisemmin. Miksi oikeastaan odottaa? Asia on varmasti näin, mahdollisuudet kiivetä on aikaisemmin, mutta onko huippu tällöin todella realistinen? Uskon, että kokemus vuorilla lisää myös Everestin huiputusmahdollisuutta, vaikka jokainen vuori on aina oma projektinsa ja olosuhteet toki vaihtelevat vuoresta riippuen.

Haluan kerryttää kokemusta sekä eri tekniikoista että korkealla olemisesta. Haluan, että olen oppinut lukemaan eri reittien mahdollisuuksia, uhkia ja riskejä. Ymmärtämään paremmin vuorilla olemisen todellista luonnetta ja sitä, miten itse pärjään niissä tilanteissa ja mitkä tilanteet ovat minulle haasteellisia. Tavoitteeni on kiivetä Everest siten, että ymmärrän riskit ja kiipeäminen on mahdollisimman turvallista.

Yksi merkittävä vuoriprojektejani määrittelevä tekijä on myös raha. Olen tällä hetkellä opiskelija ja vaikka ajattelen, ettei harrastaminen ole rahasta kiinni, niin todellisuudessa raha asettaa tietynlaiset rajat. Opiskelen nyt viimeistä vuottani, jonka jälkeen suunnitelmat on tietysti siirtyä työelämään. Näin ollen rahaongelmat ainakin jossain määrin toivottavasti helpottavat, mutta näin ollen myös aikaani kuluu työn tekemiseen ja ajasta tulee uusi rajoittava tekijä. Nyt minulla on aikaa siis kerätä varoja, jotta Everestin unelma tullee realistisemmaksi.

Kaikki vähänkin vuorikiipeilystä kiinnostuneet tai asiasta muuten vain lukeneet ovat myös törmänneet tarinoihin kalliista matkoista, joihin kuka vain voi osallistua. Karu totuus mielestäni on se, että tämä on totta. Kuka vain, millä tahansa kokemuksella voi kiivetä Everestille, kunhan lompakosta löytyy tarpeeksi iso tukku seteleitä. Minä en kuitenkaan haluaisi olla Everestillä ”sellainen” turisti, vaan haluan, että olen sen verran kokenut, että selviän tietyistä asioista itsenäisesti vaikka retkikunnasta tulen maksamaankin isohkon summan rahaa.

Näistä syistä odotan vielä hetken Everestiä ja kerrytän kokemustani.

Melkein perillä

Ensinnäkin, hyvää ystävänpäivää kaikki kamut!

Katselen ikkunasta ulos ja näen lumisateen, mutta haaveilen samaan aikaan tulevaisuudestani vuorilla.

Tänään Etelä-Saimaan, Kouvolan Sanomien ja Kymen Sanomissa ilmestyi henkilöjuttu minusta. Otsikkona on ”Melkein perillä”. Lehtijuttu ja kuten tämä blogikikin kertoo matkastani Everestille.


Mitä tähän melkein perillä matkaan on tähän asti kuulunut?

Paljon valmistautumista Aconcagualle, treeniä, epäonnistumista, epätoivon hetkiä ja onnistumisia. Matka on ollut jo tähän mennessä todella antoisa ja mielenkiintoinen, se on ollut matka tuntemaan itseni paremmin kiipeilijänä, mutta myös ihmisenä.

Matka on kuitenkin vielä kesken ja siihen, että täytän 30 vuotta on vielä seitsemän vuotta aikaa. Seitsemän vuotta aikaa harjoitella, hioa kiipeilytaitoja, ymmärtää vuoria, säätä, itseäni, rajoja ja kanssa kiipeilijöitä paremmin. Seuraavat seitsemän vuotta elämästäni tulevat olemaan intensiivisiä tämän unelman parissa ja kantamaan minut vielä maailman korkeimman vuoren huipulle.

Matka on jatkumassa ja jatkuu seuraavien haasteiden parissa; uudet treenit, uudet vuorisuunnitelmat ja uusia haasteita sekä opiskeluiden että töiden parissa. Hyvän ystäväni sanoin: ”valmistaudu elämässä kaikenlaisiin vuoriin”.

Melkein perillä, mutta vielä niin kaukana.

Mitä mun päässä oikein liikkuu?

Mietin tänään, ja oikeastaan havaihduin, että mietin tänään aika montaa asiaa:

– miksi valitsin ehkä maailman kalleimman harrastuksen – vuorikiipeilyn
– voi kun voittaisin lotossa
– voisiko joskus olla normaali talvisää
– elänkö elämääni vuorien kautta
– miksi vuoret kiehtoo
– miksi yläkroppa on niin heikko
– mutta samalla tiennyt, että kova työ palkitaan
– kehittyykö mukavuusalueella vain tiettyyn pisteeseen
– miksi pekoni on niin hyvää ja aliarvostettua
– kuinka paljon ihminen voi syödä lakuja mahan tulematta kipeäksi
– en kuitenkaan kokeillut
– miksi hyvät tv-sarjat aina muuttuu jossain vaiheessa huonoiksi
– toivoin vuoritarinani tuovan minulle voiton eräässä arvonnassa
– miksi farkkujen löytäminen on niin hankalaa
– onpa siistiä olla elämäni oma sankari
– miksi mun aina täytyy hölöttää hölmöjä tuntemattomille ihmisille, siten että ne näyttää kiusaantuvan
– miettinyt, mistä hyvällä tai huonolla tuulella oleminen lopulta riippuu
– miettinyt miksi luulin miehen puheessa ”puvun” tarkoittavan gore tex – pukua
 miettinyt, miksi muutoksia omassa kropassa on niin vaikea nähdä
– elämä on oikeasti ihan kivaa kun voi urheilla ja ajatella näitä kaikkia asioita ja vuoria
– ja paaaaljon muutakin tämän lisäksi


Lopputuloksena voisi nähdä, että mietin aika paljon kuitenkin vuoria. Noin ylipäätään mahdollisuuksiani, miten pääsisin vuorille, miten treenaisin, jotta olisin vielä paremmassa kunnossa vuorilla, mitä tarvitsen vuoria varten. Vuoret, vuoret, vuoret… Voisihan sitä tietysti myös kutsua intohimoksi.

Olisin kuin kahden vuoren välissä ja ihan hiljaa

Ja olisi vähän kuin vaikea hahmottaa, mennäkö oikeaa vai vasenta vuorta kohti vai mitä jos katsoisi eteenpäin?

Mietin eilen pitkään kilpaurheilua. En olisi aktiivisen uintiurani jälkeen ikinä uskonut sanovani tai miettiväni tätä, mutta tässä tilanteessa sitä nyt ollaan. Haluaisin taas kilpaurheilijaksi, tosi kovasti, niin kovasti, että olisin valmis uhraamaan vaikka ja mitä.

Kriteerini urheilu-uralle olisivat seuraavat: täytyy olla mahdollisuus menestyä ja menestymisellä tässä tapauksessa tarkoitan sitä, että mahdollisuudet tulisivat olla sellaiset, että voisin joskus olla parempi kuin kaikista huonoin. Täytyy päästä kilpailemaan, siis oikeasti kisoihin, sillä tavalla, että niihin valmistaudutaan ja aamulla kisa-aamuna herätessä vähän jännittää. Ja tämä kriteeri on oikeastaan kaikkein tärkein, sillä lajin tulisi kulkea käsi kädessä vuoritouhujen kanssa. Lajin tulisi tukea Everest – tavoitettani ja olla väline saavuttaa vuoret. Aika monta vaatimusta, mutta ei kuitenkaan mielestäni mahdottomia.

Huomaan eläväni ”hiljaista” aikaa, sillä vaikka suunnitelmia seuraavien vuorien suhteen on ja suunnitelmat ovat koko ajan hioutumassa tarkemmiksi, ovat ne silti todella kaukaisia. Ehkä suurin ongelma onkin se, etten tällä hetkellä pysty elämään elämääni tietyn vuoren kautta. Olo on tyhjä, sillä Aconcagua on nyt hetkeksi aikaa taputeltu projekti. Sen ääreen tulen todennäköisesti joskus vielä palaamaan, mutta se on sitten joskus.

Hiljaisuus ei tietenkään tarkoita tekemättömyyttä. Päin vastoin, sillä hommia ja suunnittelemista riittää kyllä. Kaikkihetimullenyt – elämänasenteeni aiheuttaa vain sen, että olen ihan hädissäni, sillä suunnitelmien selkeentyminen ei ole ainoastaan itsestäni kiinni, vaan liikkuvia osia on useita.

Olen jopa pohtinut vakavasti ottaen treenimäärien lisäämistä, siten että minulla olisi useampana päivänä parit treenit päivässä. Viime viikolla kokeilin parin treenin päiviä ja nehän oli mukavia, oikeasti nautin! Saa treenata, syödä, levätä ja treenata. Siksi ehkä olenkin päätynyt vuorien väliin hiljaisena, vielä hakien todella suuntaan johon olen menossa.

Epäonnistumisesta

Tämä viikko on ollut hankala, olen epäonnistunut usemminkin. Miten?

Sain sen yskän maanantain treenien päätteeksi
– Kaaduin pyörällä
– Olkapää pomppasi sijoiltaan
– Olen yskinyt niin paljon, että kurkkuun sattuu

Eilen illalla tuntui, että eihän tästä mitään tule!! Olen ollut surkea kaikessa, mitä olen tällä viikolla tehnyt. Ongelmasta vaan toiseen ja tuntuu, ettei loppua näy. Tuntuu, että täysin nappiin mennyt syksy tulee nyt yhtenä epäonnistumisien hyökyaaltona vastaani.

Miksi epäonnistuminen sitten tuntuu niin pahalta? Sehän kuuluu elämään?

– Mutta haluan niin kovasti olla hyvä; siinä mitä ikinä teenkin, miten teen ja millä asenteella
– Tuntuu, että yrittämistä ei palkita kuin epäonnistumisella
– Omat odotukseni omista voimistani ja taidoistani on paljon korkeammalla (liian epärealistiset?)
– Minulla on olo, että petän nekin ihmiset, jotka minuun uskovat
– Hävettää, masentaa, suututtaa, kiukuttaa, itkettää

Elän elämääni täydellä teholla ja tunteella. Ylä- ja alamäet tuntuvat oikein syvällä tunteissa ja pelkkä tasainen arki tuntuu tylsältä. Haluan tuntea, että onnistun, mutta vastapuolena onnistumisiin kuuluu myös epäonnistumisia.

Mietin epäonnistumista yhden yön ja tuloksena on vahvemmat vuorisuunnitelmat. Taistelufiilis, että siinäpä yrität keho pistää vastaan, minähän tappelen vastaan vaan kovemmin. Ja näytän myös niille, jotka eivät usko onnistumiseeni.

Aconcagualla Rouva eli hollantilainen Everestin kiivennyt nainen sanoi minulle ohjeeksi: ”pidä vahva mieli, sillä korvaat fyysisiä puutteitasi”. Nyt on se hetki, jolloin mieli täytyy pitää vahvana eikä antaa lannistumisten ottaa liian suurta valtaa.

Ei varmaan yksikään urheilija, kiipeilijä, oman alansa ammattilainen ole kivunnut huipulle ilman epäonnistumisia. Everestin huippu ei selkeästikään ole helppo tavoite, ja sen eteen tulee vielä moneen monta epätoivon hetkeä. Huipulle pääsee ne, jotka eivät luovuta!