Huh, mikä muutos!

Hiljaista on ollut tämä viikko blogin puolella – toista on kuitenkin ollut todellisuudessa.

Viime viikolla meille soitettiin, että alakertamme naapurissa olisi katossa vesikupla ja epäillään, että vuoto on syntynyt vessastamme. Ensin epäiltiin, että lattiakaivo vuotaa, mutta todellisuudessa kaksi vuotta sitten tehty kylpyhuoneremontti on mennyt pieleen ja laatat ovat siinä jamassa, että ne vuotavat kaiken suihkuveden alakerran naapureillemme. Tässä vaiheessa olimme melko onnellisia, että kyseessä on vuokra-asunto eikä oma!!

Mitä tämä sitten tarkoitti? Pikamuuttoa evakkoon pois asunnosta, sillä vessassa aloitettaisiin remontti heti. Jännä tilanne, sillä muuttoa ei tähän kiireeseen olisi kaivattu. Onneksi viereisessä rapussa oli vapaa asunto ja muuttomatka vain 4 kerrosta; 3 alas ja yksi ylös. Olimme myös harjoitelleet kavereiden muutossa saman viikon keskiviikkona, joten muuttaminen oli tuttua puuhaa.

Saimme kuin saimmekin kaikki tavaramme muutettua yhdessä päivässä! Olen ollut myös tehokas ja myynyt ylimääräisiä tavaroita pois. Aikamoista haipakkaa ja viikonloppuna ei ole tullut käytä salilla, mutta noita neljää kerrosta asuntojen välillä sen sijaan on tullut ravattua aika monta kertaa.

Nyt kuitenkin onnellisesti uudessa kodissa! Itseasiassa tämä on oikein kodikas ja varmasti hyvä koti, vaikka onkin reilusti pienempi kuin edeltäjänsä. Olipahan pikainen muutos, joka rykäistiin päivässä päätökseen!

Viikko on myös ollut erikoinen, sillä viime viikon ihana talvisää on ollut tipotiessään ja muutos säässä on ollut aivan tavaton. Keskiviikkona menetin hermoni kahlatessani siinä kamalassa loskasäässä pyöräni kanssa.

Huomenna taas treenien pariin ja crossfit-kurssille. Tsemiä tulevaan viikkoon kamut!

Treenimotivaatio

Treenimotivaatio, siitä puhutaan usein näin tammikuussa: miten ylläpitää sitä, mistä sellaisen löytää, voiko sen ostaa, missä se ylipäätään on?

Olen huomannut, että viimeisen parin viikon aikana olen ollut hieman hukassa oman motivaationi kanssa, sillä syksy vierähti niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuta. Syksyllä motivaation kanssa ei ollut mitään ongelmia ja tämä kaikki varmasti johtui keskittymisestäni Aconcaguaa varten. Nyt se vuori on nähty ja on aika siirtyä seuraavaan vuoreen.

Päätökseni seuraavasta vuoresta on alkanut muotoutumaan, mutta retkikunnan ja käytännön asioiden järjestely on vielä todella auki. Kerron näistä suunnitelmista enemmän kun tiedän niistä kertomisen verran enemmän.

Mutta siihen treenimotivaatioon: minulla on alkanut nyt off-season eli pidän kuntoani yllä tulevaa vuorta varten siten, ettei kunnon kasvattamista täytyisi aloittaa uudestaan nollasta. Kuten olen aiemmin kertonut, niin tähän projektiin on valikoitunut myös uusi laji crossfit. Ensi viikolla olenkin jo kurssilla, jota olen odottanut jo hyvän tovin ja olenkin oikeasti motivoituneena menossa oppimaan uutta.

Minun treenimotivaatiotani pitää yllä tavoitteeni seuraavista vuorista. Vaikka tässä vaiheessa on vasta erittäin hyviä suunnitelmia kasassa, niin olen aivan varma, että suunta on vuorille joka tapauksessa. Tämän takia haluan olla mahdollisimman hyvässä kunnossa koko ajan ja nyt olisi mielestäni todella tyhmää heittää kovalla työllä aikaansaadut tulokset hukkaan. Ne toimivat erittäin hyvänä pohjana tuleviin treeneihin.

Pidän kuitenkin näin off-seasonillani mielessä erään hyvinkin tärkeän asian: rentouden. Haluan liikkua ja harrastaa siten, että se on mielestäni mielekästä ja oikeasti kivaa. Jokaisen treenin jälkeen pitäisi olla onnellinen, että tulee hyvä olo ja mieli. Jos treenaaminen on koko ajan pakkopullaa, niin todennäköisesti se näkyy myös tuloksissa.


Minun treenimotivaationi pitää yllä siis suunnitelmat seuraavista vuorista. Treenaan, jotta olisin oikeanlaisessa kunnossa ottamaan vastaan vuorien haasteet, treenaan myös siksi, että nautin siitä. Urheilu on ollut aina osa elämääni ja toivottavasti tulee aina olemaankin. Treenimotivaationi kytkeytyykin läheisesti myös aiheeseen: MIKSI?

Usein näin tammikuussa törmää uutisiin, että ”viisi askelta, kolme ohjetta, kuusi tapaa” – löytää motivaatio. Ihan tosi? Eikös se motivaatio löydy siten, että mietit, miksi ja mitä sen toteuttaminen vaatii? Sitten aloitetaan ottamaan niitä askelia kohti tavoitteita ja motivaatio syntyy näistä tekijöistä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitähän se oikeasti on! Kunnes olet löytänyt oman juttusi.

Tsemppiä kamut ja treenimotivaatiota!

Mitä seuraavaksi?

Tätä kysymystä olen pohtinut paljon viimeisen parin viikon aikana ja tietysti myös ennen Aconcaguan matkaa. Olen ollut viimeisen pari viikkoa tilassa, jossa mieli tekee vuorille, on valmis tekemään vaikka mitä uhrauksia, jotta se onnistuu ja keskittyminen arjen puuduttamiin tehtäviin on vaikeaa.

Joku voisi kutsua sitä lomalta paluun stressiksi, mutta tässä tapauksessa kyse taitaa olla vain suunnitelmien hautomisesta. Päässäni soi ajatus ”yksi vuori vuodessa”… Vuosi 2016 on vasta alkamassa ja suunnitelmat tämän vuoden vuoresta alkavat hahmottumaan. Samoin vuosi 2017 on suunniteltu valmiiksi.

Mikä suunnitelmani sitten on? Vuosi 2016 vuori tulee olemaan matalampi, enemmän teknisempi ja teknisiä kiipeilytaitoja kasvattava vuori. Köysitouhuilua siis tiedossa ja siihen treenaamista kesällä. Vuosi 2017 on sitten seuraava ison vuoren vuosi ja suunnitelmissa on lähteä 7000 metrin huipulle. Huippu on jo valittu, mutta pidän myös ovet auki muille mahdollisuuksille.

Treenien suhteen olen ollut ihan hukassa pari viikkoa. Minulla ei ole enää selvää treeniohjelmaa ja olen ottanut oikeasti aika rennosti pari viimeistä viikkoa. Olen käynyt salilla varpaiden kivun sallimissa rajoissa ja myös nauttinut vapaudesta. Olen myös ollut ahdistunut ajatuksesta, että minun ei tarvitse treenata millään tietyllä tavalla vaan nyt kaikki on mahdollista. Janoan uusia haasteita.


Onneksi uusia haasteita on tiedossa: aloitan helmikuun alussa voittamani crossfit-kurssin ja luulen, että treenipuolella tulee kurssin myötä uusia haasteita. Olen todella innoissani kurssista ja luulen, että pääsen huomaamaan monen monta osa-aluetta, jotka todella vaativat harjoittelua. Haluan vetää 10 tiukkaa leukaa, muscle-upin, oppia seisomaan käsillä, työnnöistä puhumattakaan, jotka tällä hetkellä ovat ihan hepreaa, haluan oppia lukemaan sitä ihme salakieleltä vaikuttavaa treeniohjelmaa ja pääsemään omille rajoille. Kurssi ja sen jälkeinen aika varmasti nämä tavoitteet täyttävät.

Treenipuolella olen siis aloittamassa uuden off-season kauteni, jossa tarkoitukseni on ylläpitää hyvää voimatasoa ja kuntoa. Näin ollen sitten ennen tulevaa vuorta rinkan kanssa treenaaminen, enemmän lajikohtaisempi harjoittelu on todennäköisesti huomattavasti helpompaa.

Vuoden 2016 vuori on tiedossa, mutta mitään en ole siis vielä varannut. Lopullinen päätös syntyy maalikuussa, sillä silloin selvinnee paremmin myös tulevaisuuden isojen vuorien suunnitelma paremmin. Vuoret ovat kuitenkin koko ajan mielessä ja niitä kohti mennään. Huomaan janoavani todella sitä seuraavaa konkreettista tavoitetta ja matkan suunnittelua tietäen, että minä todella lähden reissuun…

 

 

Huippuyritys

Viimeinen vaihe matkaraportistani tulee olemaan: mitä tapahtui huippuyrityksessämme. Miksi epäonnistuimme ja mitä seuraamuksia yrityksestä oli.

Pidimme siis Camp 2:ssa yhden ylimääräisen lepopäivän 4.1.2016, jolloin oli meidän ensimmäinen huiputuspäivämme. Varapäiviähän oli matkaohjelmaan varattu kaksi ja emme olleet huolissamme siitä, että käytimme yhden varapäivän. Varapäivänä oli todella tuulinen keli ja vietimme aikaa lähinnä teltassa. Aurinko paistoi, mutta tuuli teki kelistä niin kylmän, että aika ulkona oli minimoitu ja ulkoilimme keskipäivällä hetken kaikki vaatteet päällä.
Yllä oleva kuva oikeastaan kertoo kelistä enemmän kuin tuhat sanaa. Keli oli erittäin huono, kukaan ei osannut edes arvata, kuinka huono keli todella olisi. Oppaamme päivittivät kaksi kertaa päivässä sääennusteita ja meille annettiin tiedoksi, että neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä olisi ainut mahdollisuutemme lähteä yrittämään huippua ja huipulta olisi kiire viidentenä päivänä alas sillä tuuli olisi voimistumassa iltapäivällä.
 
Viidennen päivän aamu sitten valkeni ja kellomme olivat soimassa 1:30. Tässä vaiheessa aloitimme valmistelemaan aamiaista ja söimme aamupalan ja puimme kaikki mahdolliset vaatteemme päälle. Tällä hetkellä tuuli oli puuskittaista ja lunta satoi koko ajan. Sääennusteen mukaan lumisateen olisi pitänyt hellittää yöllä, mutta koko yö oli satanut silti lunta. Meille oli kuitenkin kerrottu, ettei lumisade ole huiputtamisen este vaan kova tuuli ja kylmyys.
 
2:30 odotimme vielä oppaiden päätöstä lähteä yrittämään. Olimme pohtineet mahdollisuuksiamme, sillä yleensä huipulle lähdetään yrittämään Camp 3:sta ja huippu Camp 2:sta käsin on kuulemma mahdollista, mutta se vaatii erittäin vahvoja ihmisiä. Nousua olisi tullut päivän aikana 1400 metriä ja päivän pituus olisi ollut vähintäänkin 18 tuntia. Olimme kuitenkin vahvalla mielellä ja voimamme olivat hyvät, joten uskoimme, että onnistumme pitkästä päivästä huolimatta.
 
3:03 saimme tietää, että kolme ryhmää yrittää samaa kuin me: huipulle Camp 2:sta ja yksi ryhmä on jo kääntynyt takaisin. Päätös meidän lähtemisestä tulisi 3:30 ja tässä vaiheessa elimme erittäin piinaavia minuutteja. Tavallaan realiteetit yltyvästä tuulesta ja lumisateesta, 18 tunnin päivästä ja kylmyydestä askarrutti, mutta kaikkein eniten epäilytti, miksi päätöksen tekemisessä meni niin kauan. Jos homma olisi selkeä olisimme varmasti jo lähteneet kiipeämään emmekä odottaneet teltassa päätöstä…
 
3:30 saimme kuulla, että yritämme huipulle ja lähtö olisi 4:00. Puolessa tunnissa puimme kaikki vaatteet päälle, Milletit jalkaan ja kolmet hanskat päällekkäin käteen ja teltasta ulos. Suurin haaste tässä operaatiossa oli se, että vaatetta oli niin paljon, etten saanut kuoritakkiani päälimmäiseksi vaan päälimmäisin takkini oli isoi untuvatakkini. Vaellus-sauvojeni kanssa oli myös ongelmia, sillä kädessäni olivat isot rukkaset ja alla kahdet hanskat ja en meinannut saada sauvan remmiä käteeni kiinni tai pidettyä sauvasta kiinni. Miksi en sitten ottanut hanskoja pois? No sen takia, että ulkona oli niin kylmä ja tuulista, ettei sitä tee mieli tehdä. Sain kuin sainkin toisen remmin pujotettua käteeni ja toisella kädellä puristin sauvasta kiinni.
 
Otsalamppujen valossa, lumisateessa ja yltyneessä tuulessa lähdimme kohti Camp 3:sta. Matkan tekeminen oli todella hidasta, sillä lumisateen vuoksi reitti oli kadoksissa ja jouduimme etsimään koko ajan reittiä kulkea ylös. Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen ongelmani: minulla oli kuuma, kyllä, KUUMA. Liikaa päällä ja ensimmäisellä juomatauolla otin isoimman untuvatakin pois.
 
Olin ottanut isoimman untuvatakkini pois ja jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa varpaitani ja sormiani oli jo palellut, mutta tiesin, että jossain määrissä näin varmasti tulisi tapahtumaankin. Jatkoimme ylöskipuamista ja tuuli sekä lumisade alkoi voimistumaan. Oli hetkiä, jolloin vain seurasin edellä menevän jalkoja enkä ajatellut mitään muuta kuin askeltamista eteenpäin. Kylmä oli koko ajan.
 
Olimme tehneet matkaamme noin pari tuntia kun aloin tuntemaan molempien jalkojeni varpaiden olevan todella kylmät. En oikeastaan tuntenut niitä ja olen paljon lukenut paleltumien syntymisestä, joten tiesin tämän olevan vaarallinen hetki: tunsin, että varpaita palelsi, mutta jossain vaiheessa palelu loppui. Tässä vaiheessa paleli myös naamaan ja sormiin. Tarpominen lumimyräkässä ei myöskään ollut ihan helppoa. Tuulta 90km/h, lumisadetta ja korkeutta liki 6000 metriä tekee omat haasteensa ja muistan sanoneeni Matka-Mikolle: ”Mikko, mä tiedän, etten pääse näissä olosuhteissa huipulle”. 
 
PAM, siinä ne sanat olivat, joita en ollut ikinä uskonut joutuvani sanomaan. Ne sanottuani puhuimme Mikon kanssa, että mitkä mahdollisuudet todella ovat ja ne olivat huonot, jopa toivottomat. Sanoin, etten halua paleltua ja tulen kääntymään takaisin. Hetken päästä sanoin pääopaallemme, että haluan kääntyä alas. Hän vastasi minulle, että kävellään ensin turvalliseen paikkaan, jossa keskustellaan tilanteesta.
 
Kävelimme Camp 3:een 6100 metrin korkeuteen, jossa on turvamaja eli matalat puumaja, johon pääsee tuulta suojaan. Menimme majaan sisään ja aloimme keskustelemaan mahdollisuuksistamme päästä huipulle. Tässä vaiheessa oppaat toivat hyvin vahvasti esille, että teemme päätökset turvallisuus ensin – periaatteella ja olosuhteet ovat liian vaaralliset eikä siinä kelissä kukaan pääse huipulle. 
 
Pettymys oli todella suuri ja vaikka olin tehnyt tässä vaiheessa oman päätökseni kääntyä alas olin silti todella pettynyt. Minä ja hollantilainen nainen itkimme majassa ja keskustelimme kylmyydestä, mitä tuhoja voi tapahtua ja todellisista mahdollisuuksista päästä ylös. Niitä ei yksinkertaisesti ollut tai yrittämällä olisi riskeerannut enemmän kuin mahdollisuudet onnistua olisivat olleet. Jokaiselta tässä vaiheessa mukana olleelta retkikunnan jäseneltä kysyttiin, mitä haluaisimme tehdä. Minä, Matka-Mikko ja hollantilainen nainen lähdimme suoraan alas yhden oppaamme kanssa. Jenkkimimmi ja kiinalainen poika lähtivät vielä 10 minuutin päähän katsomaan onko etenemismahdollisuuksia. Tässä vaiheessa oppaat olivat kuitenkin tuoneet esille, ettei niitä ole ja ”voimme käydä vain tarkistamassa ne”.
 
Lähdimme alas ja huomasin olevani väsynyt. Mietin kotia, kylmiä varpaita, sormia, itkin pari kyyneltäkin… Pääsimme takaisin Camp 2:een ja kello näytti ajaksi 5 tuntia. 
Kuvassa olemme juuri saapuneet Camp 2:een ja otimme ”Millet-Team” kuvamme. Väsyneinä ja tietyllä tapaa helpottuneina, että olimme kaikki ehjänä takaisin leirissä. Vartti myöhemmin loput retkikunnastamme saapui myös leiriin: kuten oppaat olivat sanoneet, ei mahdollisuuksia ollut ja tarkistusreissu oli ollut, kuten arvattavissa, epäonnistunut.
 
Menin kaikki vaatteet päällä makuupussiin lämmittelemään muutamaksi tunniksi. En kuitenkaan nukkunut, sillä pääni oli täynnä ajatuksia. Kuuntelin iPodia, söin Snickersin ja join teetä. Tässä vaiheessa aloin tuntea varpaissani kipua. Katsoin, että molempien isovarpaitteni kynsi oli alkanut tummumaan ja näytin varpaita myös oppaille. Jatkoimme saman päivän aikana alas perusleiriin, jossa lääkärit tarkistivat täysin tummuneet kynteni ja totesivat, että eivät ole vakavasti paleltuneet, mutta kynnet todennäköisesti lähtee.
 
Oma analyysini asiasta on, että jalkani ovat olleet turvonnut, paleltunut sen verran ja en ole tuntenut kun varpaat ovat alamäessä hakanneet kengän etureunaan. Kipeet varpaat kuitenkin ovat olleet, mutta paleltumien hoidossa kipu on hyvä asia, sillä varpaissa on tällöin tuntoa. Seuraava päivä 9 tunnin alamäellä perusleiristä Puente del Incaan oli ajoittain tuskallinen ja tunsin jokaisella askeleella kipua varpaissani. Taistelin kuitenkin matkani alas ja olen todella tyytyväinen, etten luovuttanut edes kivun kiusatessa. 
 
Yritimme tosissamme huipulle, mutta tällä kerralla yksinkertaisesti sääolosuhteet eivät olleet puolellamme. Olen onnellinen siitä, että sää oli ainoa tekijä, joka esti huipun ja suurimmasta pettymyksestä on ollut sinänsä helppo päästä yli. Keli on jotain, mitä emme voineet säädellä. Kaikki muut asiat tällä reissulla menivät nappiin ja usko omaan valmistautumiseen ja tekemiseen vuorilla vahvistui merkittävästi.
 
Seuraavat vuoret ovat jo mielessä…

Yläleirit

Aconcagualla yläleirejä eli leirejä perusleiristä eteenpäin on kolme. Camp 1 4900m, Camp 2 5500m ja Camp 3 6100m. Näissä leireissä ollaan minimiaika, sillä korkeutta alkaa olemaan jo melkoisesti ja tarkoitus on tehdä perusleiristä tehokkaasti matka huipulle ja alas.

Perusleiristä Camp 1:een on matkaa 3 tuntia ja matka alkaa perusleiristä jyrkällä ylämäellä, joka helpottuu ajan myötä leveämmäksi poluksi. Paikoitellen reitti on jyrkkää ja vaatii ylävuoristokenkien kanssa siksak-askeleita. Tässä vaiheessa jalassa on vain siis ylävuoristokengät ja niitä ei oteta jalasta pois ennen perusleiriin palaamista. Viimeinen puoli tuntia ennen Camp 1:stä on jyrkkä ja saattaa kulkijassa herättää jopa ajatuksen: ”loppuuko tämä mäki koskaan, tuleeko sitä leiriä koskaan?”. Kaksi kertaa ylös mentäessä oli samat ajatukset mielessä ja molemmilla kerroilla leiriin päästiin ja mäki loppui aikanaan.

Haluaisin esitellä yhden asian, joka minua itseäni mietitytti ennen matkaa, mutta en asiasta kehdannut keltään kysyä. Missä yläleireissä käydään vessassa? Joo, yöllä pissataan pissapulloon, mutta entäs päiväsaikaan?

No, asia selvisi sitten kuitenkin. Vessana toimi idyllinen pieni teltta, jossa sai vain käydä isolla hädällä. Tarpeet hoidetaan sanomalehden päälle ja taitellaan ulkona olevaan jätesäkkiin. Ja ei, ei siellä haise! Tuuletus on hoidettu oikukkaiden tuulien puolesta ja olimme kantaneet perusleiristä jopa hajuja peittävän tuoksun vessaa varten!

Itseasiassa teltta oli mukavampi vessa kuin paikoitellen peruleirin huussi. Hajuja ei käytännössä pahemmin synny, sillä maa on jäässä ja öisin on pakkasta. Tämä homma siis toimi erittäin hyvin.

Sitten pari saarnaavaa sanasta jätteistä: jos matkaat itse, sinun täytyy huoltaa, ettei näitä jätteitä jää vuoren rinteille. Meillä asian hoiti retkikunta, mutta on oikeasti tärkeä asia, sillä kukaan ei halua kiipeillä muiden jätöksissä. Suurin riski on, että juomavedeksi sulatettava lumi menee käyttökelvottomaksi jos tuuli lennättää jäätyneet pökäleet lumelle! Jokainen voi kysyä itseltään, millaista vettä haluaa juoda… Kuravettä vai puhdasta vettä?

Matka Camp 1 ja Camp 2 välillä on suhteellisen helppo, sillä tässä vaiheessa edetään todella rauhallisesti vaikka selässä onkin iso rinkka ja omat tavarat. Matka leirien välillä kestää noin neljä tuntia, mutta on jokaisen askeleen arvoinen. Kuvat puhukoon puolestaan, millaiset maisemat leirissä odottaa.

Tässä leirissä vietimme siis yhteensä neljä yötä. Koko ajan hyvävointisena ja valmiina huipulle. Tiesimme, että keli on huonontumassa, mutta olimme silti täynnä toiveita ja odotusta. Vietimme aikaa melko pitkälti teltassamme, sillä ulkona oli usein liian kylmä tai liian huono keli. Myös möyryäminen teltasta ulos ja sisään on 5500 metrin korkeudessa urheilusuoritusta vastaava operaatio, jota ei kovin mielellään tehnyt kuin pakon edessä.

Kävimme siis myös Camp 3:ssa vaikkemme siellä nukkunutkaan. Kannoimme tulevaa leiriyötä varten ruokaa ja retkikunnan tavaroita leiriin ja näimme leirin. Matka oli noin 3 tuntia ja maastoltaan melko helppo. Paikoitellen jyrkkää rinnettä ja siksakkia vaativaa askellusta. Camp 3:een saapuessa tunsimme, kuinka tuuli ja kylmyys puri vaatteiden läpi aivan uudessa tavalla. Palelin koko lounastaukomme ajan leirissä ja oikeasti tajusin, ettei se ollut mikään vitsi oppailta, ettemme tulisi viettämään leirissä yhtään ylimääräistä yötä. Olimme kuitenkin hyvissä voimissa ja edelleen hyvällä mielellä palatessamme kotiin eli Camp 2:een.

Yläleireissä oli kivaa ja korkeus ei vaivannut. Toki päässä huomasi, että olemme korkealla jos yritti pinnistellä tai teki äkkinäisiä liikkeitä. Olosuhteet olivat tuuliset, mutta onneksi teltassa oli lähes koko ajan lämmin ja oikeasti meillä oli Matka-Mikon kanssa mielettömän hauskaa!

Perusleiri ja Mt. Bonete

Perusleiri, BC eli Plaza de Mulas sijaitsee 4300m korkeudessa ja siellä ihmiset viettävät aikataulustaan riippuen usein 3-5 yötä. Me vietimme viisi, kaksi lepopäivää, yksi kiipeilypäivä Mt. Bonetelle 5100m korkeuteen ja yksi retkikunnan tavaroiden kantamispäivä Camp 1:een 4900m korkeuteen.


Perusleirissä on erittäin hyvät palvelut, sillä jokaisella retkikunnalla on omat ruokatelttansa, jossa ihmiset voivat viettää aikaa. Löytyy myös hyvät huussimalliset vessat ja juoksevaa vetää, jossa pystyi pesemään jalat päivän päätteeksi. Ruoka perusleirissä on neljä kertaa päivässä: aamupala, lounas, teehetki ja illallinen. Joka kerta tarjolla on alkukeitto, leipää, pääruoka ja jälkiruoka. Teehetkillä oli usein tarjolla hedelmiä, keksejä ja kuivakakkuja teen kylkiäisiksi. Olot olivat todella mukavat siis.

Ensimmäisen lepopäivän jälkeen kiipesimme Mt. Bonetelle 5100m korkeuteen. Vuori on erittäin hyvä aklimatisoitumisprosessin osa, mutta myös hyvä testi, millaista on rikkoa 5tonnin raja. Päivä on melko pitkä, noin 8h ja matkaa kertyy kilometreissäkin 15. Mt. Bonetella käytetään ensimmäistä kertaa pelkästään ylävuoristokenkiä koko päivän. Olin etukäteen pelännyt tätä hetkeä, sillä kenkäni painoi Suomessa. Vuorilla minulla ei kuitenkaan ollut tätä ongelmaa hetkeäkään ja tuulettelin mielessäni tätä voittoa Milleteistä.

Päivämme Bonetella oli todella kuuma ja aurinkoinen sekä lähes tuuleton. Ylävuoristokengät jalassa tuli hikoiltua ihan kunnolla, mutta kengät oli välttämättömät maaston takia. Ylitimme matkalla pitkiä lumiosuuksia ja koko ajan oli mahdollisuus, että pistäisimme jääraudat jalkaan. Päivän ollessa lämmin ja suurimpien lumien sulettua emme tarvinneet kuitenkaan jäärautoja. Sen sijaan kiipeilykypärää tarvitsimme kivivyöryvaaran takia.

Mt. Bonetelle kipuaminen oli hyvä testi, kuinka kroppa kestää korkeutta. Taktiikkani edetä aina ryhmän viimeisenä hitaasti, toimi tässä tilanteessa erittäin hyvin. Käytännössä päivä ei tuntunut kovin rankalta, vaan tahti kiivetä oli sopiva ja alas tullessa voimat olivat erittäin hyvät, jolloin olin vuorostaan ryhmän kärjessä ja ensimmäisenä alhaalla.

Koko ryhmä pääsi huipulle ja söimme lounaan huipulla, kuvasimme upeita maisemia ja lähdimme takaisin alas.

Jos suunnittelet Aconcaguan Normal Routea, niin suosittelen Mt. Boneten kiipeämistä. Kyseessä on oma vuori, joka on saavutettavissa. Saat aklimatisoitumisen hyödyt, sillä viisi tonnia menee rikki, mutta palaat kuitenkin perusleiriin yöksi. On myös kiva päästä testailemaan varusteita ennen siirtymistä yläleireihin. Boneten huiputtamispäivä oli meidän osaltamme myös erittäin onnistunut, sillä sää oli aivan mahdottoman upea! Lämmin, aurinkoinen ja lähes tuuleton.

Matka Confluenciaan

Aconcaguan kiipeilymatka alkaa Mendozasta, joka on noin miljoonan asukkaan kaupunki. Kaupunki on myös erittäin tunnettu viineistään ja sen suurin elinkeino onkin viinin tuotanto. Mendoza on mielestäni erittäin sympaattinen kaupunki ja siellä on selkeästi pari ravintolakatua, ostoskatu ja kävelykatu, jonka varrella voi mukavasti pysähtyä kahville erilaisille sympaattisille terasseille.

Mendozassa on myös tietynlaista kiipeilytunnelmaa, sillä kaupungissa on lukemattomasti erilaisia kiipeilytarvikekauppoja. Kaupat myös vuokraavat varusteita, jos sellaiselle vielä tarvetta ennen vuorille menemistä löytyy. Suosittelen kuitenkin tekemään kaikki mahdolliset hankinnat jo ennen Mendozaa jos suinkin mahdollista, näin säästyy stressiltä ja tiedät, millä varusteilla puuhailet jos olet niitä jo etukäteen kokeillut.

Ensimmäinen yö vietettiin hotellissa ja seuraavana päivänä ajoimme Penintentes nimiseen, talvisin hiihtokeskuksena toimivaan, paikkaan. Peni on jo 2700m korkeudessa, joka tarkoittaa sitä, että aklimatisoitumisprosessi alkaa. Mendozasta matkaa Peniin on noin kaksi tuntia ja tämä matka taitettiin pikkubussilla. Nukuimme seuraavan yön tässä korkeudessa ja majapaikkamme oli ”hostelli”. Käytännössä hostelli mielestäni tarkoitti tässä tapauksessa hotellia, sillä vaikka nukuimme neljän hengen kesken, oli meillä siistit lakanat, oma vessa ja mahtavaa ruokaa tarjolla.

Penin jälkeen aloitimme vaelluksen 24.12. Ajoimme Puente del Incaan, josta vaellus alkaa kohti Confluenciaa 3400m korkeuteen ja ensimmäiseen leiriin. Kävely kestää noin 4 tuntia ja maasto on ylös mentäessä helppoa. Kuten yllä olevasta kuvastakin näkee, trekkasin ensimmäisen päivän Niken lenkkareissa eikä mielestäni maasto ollut liian vaikeaa näillä kengillä.

Confluenciaan päästettä oleellisinta on se, että kun ollaan saavutettu yli 3000m, aloitetaan juominen. Vettä, mehua, teetä, kahvia, kaakaota tai oikeastaan ihan mitä vain nestettä, kuhan sitä juo paljon. Join koko ajan päivittäin 7 litraa eri nesteitä, joka käytännössä tarkoittaa siis myös sitä, että vessassa täytyy ravata alvariinsa. Uskon kuitenkin, että tämä on yksi oleellinen minut vuoristotaudilta pelastanut tekijä.

Confluenciassa 3400m korkeudessa vietimme kaksi yötä ja tästä alkoi telttaelämämme. Mukavaa se olikin ja yksi telttaelämän luksustekijä oli pissapullo, sillä yön pimeydessä ja kylmyydessä pystyi pysymään teltan sisällä ja hoitamaan homman vähin äänin avaamatta koko teltan ovea ja mönkimällä 200 metrin päähän vessaan. Näin yöunet pysyivät hyvinä koko ajan. Ensimmäisen yön tosin nukuin todella huonosti teltassa, mutta sen jälkeen yöt alkoivat helpottamaan ja melkein joka yö oli parempi kuin edellinen.

Matka Confluenciaan oli helppo, lämmittely tulevia pitempiä päiviä varten ja kaikki retkikunnan jäsenet olivat hyvissä voimissa Confluenciassa.

Yleisfiiliksiä Aconcagualta

Nyt on pari päivää vedetty happea vuorilta saapumisen jälkeen. Olen ollut pari viimeistä päivää todella väsynyt ja huomaa, että univajetta on syntynyt. Olen onneksi päässyt Suomen aikaan hyvin kiinni ja univelat hupenee nukkumalla.

Ajattelin ensimmäisenä kirjoittaa yleiset fiilikset matkastani ja jatkaa sen jälkeen tarkempaa kuvausta matkan selkeistä vaiheista.
Aconcagua on iso vuori ja näytti todella isojen vuorten mahdollisen luonteen. Aconcaguan Normal Route on luonteeltaan melko karu. Ensimmäisinä päivinä on mahdollisuus nähdä vielä vihreyttä, mutta 4000 metrin korkeudessa maasto muuttuu melko karuksi ja edessä on vain kiveä, lunta, jäätä ja kalliota.

Nukuimme siis kaksi viikkoa teltassa ja vietimme paljon aikaa yläleireissä teltassamme. Telttamme oli siis kotimme ja pystytimme telttamme aina vähintään kolmen hengen tiimeissä. Oppaamme tekivät heti selväksi, että teltta on yksi tärkeimmistä varusteistamme ja sen ehjänä pitäminen on elintärkeää. Jos teltta menee rikki kovassa tuulessa, se katoaa tuulen mukana pystytysvaiheessa tai jos teltan hajottaa, tarkoittaa se suoraa matkaa takaisin alas.

Normal Routen päivämatkat menevät siten, että alkumatkasta trekkipäivät ovat pitempiä noin 6-8 tuntisia ja mitä ylemmäksi päästään, sen lyhyempiä päivät ovat. Yläleireistä toisiin siirtymiset ovat ainoastaan 3-4 tuntia. Tämä on mielestäni reitin vahvuus, sillä pisimmät päivät (tietysti huiputuspäivää lukuunottamatta) ovat matkan alussa ja ei niin korkealla, jolloin kaikki toimiminen on helpompaa.

Sää on aina yksi mielenkiintoisimpia, muuttuvampia ja riskialttiimpia tekijöitä vuorilla. Trekkasimme aivan upeassa, lähes tuulettomassa säässä Camp 1:een asti 4900 metrin korkeuteen. Tämän jälkeen vuori alkoi näyttää meille huonomman sään puolensa, tuulta, lunta, kylmyyttä ja myrskyä. Puhuimmekin, että meitä todella hellittiin ensimmäiset trekkipäivät ja yllä olevan kuvan asustus on kuulemma harvinaista Aconcagulla. Yleensä ihmisillä on aina vähintäänkin yhdet pitkät vaatteet päällä.

Leiripaikoilla palvelu toimi aina todella hyvin. Confluenciassa 3400 metrin korkeudessa ja Plaza de Mulazissa 4300 metrin korkeudessa meillä oli retkikunnan oma ruokateltta omien telttojemme lisäksi. Näissä teltoissa vietimme aikaa, söimme ja hengailimme. Palvelu ja ruoka oli erinomaista ja tietysti ihmisiä kiinnostaa myös, millaiset vessat meillä oli. Confluenciassa vessassa oli vielä juokseva vesi (ties minne se vesi sitten menikään, todennäköisesti en halua tietää) ja Plaza de Mulazissa eli perusleirissä vessat olivat suomalaista huussia muistuttavat. Erittäin siistejä molemmat ja olen nähnyt Nepalissa sata kertaa kuvottavampia vessoja.

Näin jälkeen päin mietittynä yleisfiilis Aconcaguasta on todella hyvä. Puisto on siisti, palvelut ovat korkeaa luokkaa ja ruokaa saa syödäkseen niin paljon kuin napa vetää. Vuorikiipeilyn huonoihin puoliin kuuluu tietysti säiden epävakaus. Kerron tästä vielä myöhemmin lisää.

Mukavaa alkanutta talvista viikkoa kamut!

Pää pystyyn ja kohti seuraavia vuoria

Takaisin Mendozassa. Olemme olleet Mendozassa nyt kaksi päivää. Kirjoitan ensi viikon alussa matkasta pidemmin ja tarkemmin kun pääsen taas koneen ääreen. Tässä kuitenkin viimeisimmät kuulumiset lyhyesti:

Huippu jäi tällä kertaa saavuttamatta erittäin kovan lumisateen ja erityisesti tuulen takia. Kylmyys oli jotain sellaista, mihin en ollut osannut edespahimmissa peloissanivalmistautumaan. Yksikään retkikunta ei huiputtanut meidän huiputuspäivinä ja edelleenkin Aconcaguan sää näyttää todella surulliselta, sillä kova tuuli ja kylmyys on keskyttänyt monien unelmat.

Pettymys on ollut suuri ja mäestä tultiin alas itkien. Pettymyksen suurin syy on ollut se, että olin Camp 2:ssa 5500 metrin korkeudessa erittäin hyvässä kunnossa ja uskoin voimieni riittävän hyvin myös huippuun. Kelit eivät vain sitä mahdollistaneet.

Retkikunta on osoittautunut aivan mahtavaksi. Tulen virlä kirjoittamaan jäsenistä paremmin, mutta mielestäni ryhmä oli todella hyvä ja olemme nauraneet niin paljon yhdessä ja jakaneet varmasti sellaisen kokemuksen, joka ei unohdu kenenkään mielestä.

Kylmyyden takia isovarpaani ovat hieman ottanut osumaa. Molemmists varpaista lähdössä kynsi ja muhevat verirakkulst löytyy myös. Varpaat eivät kuitenkaan ole onneksi paleltuneet eikä niitä tarvitse poistaa. Selvittiin siis säikähdyksellä ja kuulemma kipu on hyvä merkki. Sitä kyllä löytyy, mutta onneksi myös buranaa.

Pettymyksestä, itkusta ja surusta huolimatta tämä matka on ollut enemmän kuin upea. Uskomaton seikkailu isojen vuorien ääreen, olen käynyt läpi taas uuden ja opettavaisen oppitunnin seuraavaa matkaa varten ja koen olevani taas selkeästi viisaampi.

Nyt pää vain pystyyn ja kohti seuraavia vuoria!

Huomenna lähdemme matkaamaan takaisin kohti Suomea ja päivittelen kuulumisia vielä pitemmin ensi viikolla.