Ai minäkö levoton?

Havaihduin eilen kommenttiin: ”susta on tullut ihan levoton koko ajaksi”. Koko ajan tuntuu olevan jokin projekti työn alla. Askarrellaan kenkäpaikkaa, ostetaan puuttuvia tavaroita, testataan tavaroita, askarrellaan, leivotaan, näperrellään tai muuten vaan päässä sinkoilee sata asiaa samaan aikaan.

Mitä lähemmäs matka on alkanut tulemaan, sen nopeammaksi ajatusten juokseminen on muuttunut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ajastani ehkä 80% menee vain ja ainoastaan matkan ajattelemiseen. Tuokin prosenttiluku saattaa olla liioitellut alhainen… Ajatukset vain pyörivät tulevan matkan ympärillä niin kovin, että olen todennäköisesti uuvuttanut vuorijutuilla myös kaikki läheisenä.

Lepoviikko on kyllä tehnyt hyvää, vaikka onkin ollut ajoittain myös turhauttava. Torstaina kävin salilla kevyesti treenaamassa ja jalat olivat kuin höyhenen kevyet, tunne hapottavasta reidestä tuntui vain muistolta. Tietysti sain heti myös palautetta salitutuilta, että eikös sinun pitäisi levätä eikä olla täällä salilla. No olin salilla, mutta kevyesti treenaamassa, sillä tällä hetkellä mieleni vaatii tekemistä.

Levottumuus on ulottunut siihen pisteeseen asti, että puuhailen kotona käytännössä koko ajan jotain. Tein jopa ensimmäiset joululahjat eilen! Askartelin ja tein, jotta ajatukset pysyivät kurissa. Toki lopputulos myös teki hyvän mielen ja odotan jo innolla lahjan antamista, sillä siitähän se riemu vasta syntyykin.

Tässä pieni ote eilisen puuhasteluista:

Niskalenkki Milleteistä alkaa kiristymään

Kirjoitin maanantaina, kuinka ylävuoristokenkäni Milletit alkoivat painamaan. Tiistaina jalat olivat niin kipeät, että kenkää ei tahtonut laittaa edes jalkaan. Keskiviikkona kävelin kengillä 1,5 tuntia hampaat irvessä ja oikean kengän kanssa homma alkoi sujumaankin. Kipu loppui jossain vaiheessa, mutta vasemman jalan kanssa ongelmat jatkuivat. Olen tässä vaiheessa onnellinen siitä, että vielä yhtään rakkoa ei ole tullut! Sen sijaan pienet mustelmat molempiin jalkoihin.

Tänään oli sitten aika alkaa tehdä muutostoimia, jotta niskilenkki Millettien painamiseen olisi mahdollista kiristyä. Nyt on täysin selvillä kohta, josta kenkä painaa: taitekohta kengästä, kun nilkka taittuu kävellessä. Olin jo yrittänyt keventää kohtaa kahden sukan väliin laitettavalla kevennyksellä, se ei vielä kipua kokonaan ole pois vienyt. Aamu alkoikin siis pienellä askarteluoperaatiolla.


Superloonia, teippiä, tuolien alustalle tarkoitettuja tassuja. Niistä muodostuu minun painamista estävä kiila ylävuoristokengän sisä- ja ulkokengän väliin. Hullulta kuulostavaa hommaa, mutta mikä ilon hetki tästä seurasi jo sisällä, sillä kengät eivät painaneet enää ollenkaan oikeaan jalkaan ja vasemman jalan kanssa painaminen oli vain pieni murto-osa siitä, mitä painaminen oli keskiviikkona.

Nyt minulla on siis kenkiin itse rakennetut kiilat, joilla painamiskohta kevenee. Kävin heti aamusta testaamassa 45min kävelyllä kengät. En vielä tuulettaisi täyttä voittoa, mutta hymyilen. Nämä kengät eivät minua nujerra, vaan toisin päin. Lannistamaan ne on hetkellisesti päässyt, mutta lopulta voiton vien minä, siitä olen aivan varma. Testikävelyllä oikeaan jalkaan ei kenkä painanut ollenkaan, ja vasempaan jalkaan vain todella vähän. Osaltaan varmaan myös mustelmat aiheuttavat kivun tunnetta, mutta nyt kengät ovat taas käyttökelpoiset. Seuraava vaihe on kenkien lämpömuokkaaminen omaan jalkaan sopivaksi.

Niskalenkki kenkien sisäänajosta alkaa kiristymään. Jalat tottuvat niihin kyllä.

Millä valmistautua kylmää vastaan?

Aconcagua on tunnettu kylmistä olosuhteistaan. Kylmä on ikävä tunne, jota ei mieluusti vuorilla halua kaveriksi. Olen kovasti toivonut syksyn muuttuvat todella kylmäksi talveksi, mutta vielä tosikelejä on saatu odotella. Tuuli ja pakkanen olisi tässä hetkellä keli, jossa mieluusti viettäisin päiväni testaten kaikkein paksuimpia ja lämpimimpiä vaatteitani. Tällä hetkellä kelit ovat kuitenkin olleet liian lämpimät. Hiki meinaa puskea päälle melkosen nopeasti nämä kamppeet päällä!

Mielestäni paras keino valmistautua kylmään vastaa on hankkia sellaiset varusteet, joilla uskoo kylmästä selviävänsä. Tärkeimmät lämpimät varusteeni ovat: kolme eri paksuista untuvatakkia.

Alimpaan kerrokseen minulla on erittäin ohut, mutta lämmin Arcteryxin untuvatakki, joka toimii ikään kuin kerrastona. Seuraavaksi tulee paksumpi Arcteryxin untuvatakki, jonka voi näppärästi laittaa tämän ohuen takin päälle. Viimeisenä ja järeimpänä takkina minulla on Peak Performancen Blacklight malliston möhkö untuvatakki, joka päällä ei pitäisi tulla kylmä! Tämän takkicombon täydentää vielä kuoritakki.

Takkien lisäksi minulla tulee olemaan erinäisiä kerroksia jalkoihin: merinovillakerrastoa, fleecekerrasto, softsell, kuori ja viimeisenä kuituhousut. Käsiin tulee paksut untuvatumput ja kädenlämmittimet ja päähän klassikkokypärämyssy, joka on varmaan monelle tuttu lapsuudesta, paksu pipo ja kaulaan merinovilla puffi.

En ole aikaisemmilla matkoillani ikinä kärsinyt kylmyydestä. Öisin ei ole ollut kylmä, päivisin ei ole ollut kylmä ja kerroksia säätämällä on ollut aina mahdollista säätää sopiva vaatetus jokaiseen tilanteeseen. Olen myös sellaista tyyppiä, jolla tulee helposti kuuma liikkuessa eli suurin haaste tulee olemaan kylmyys paikallaan ollessa. Paikallaan ollessa oleellista onkin pitää itsensä lämpimänä, jotta säästyy mahdollisilta vilustumisilta ja ylipäätään palelemiselta. Kuivien sukkien vaihtaminen aina trekkipäivän päätteeksi ja kuivan kerraston laittaminen yöksi ovat keinoni, jolla pidän itseni leireissä lämpimänä.

Aseeni kylmyyttä vastaan ovat siis yksinkertaisesti: lämpimät vaatteet.

Vuorikiipeilijä on onnellisimmillaan makuupussissa

Olen lukenut muutaman viimeisen vuoden aikana ahkerasti blogeja ja muistan, kuinka eräässä fitness-urheilijan blogissa (en valitettavasti muista missä) urheilijan puoliso kirjoitti dieetistä ja millaista sitä on ollut seurata. Puhuin asiasta kerran salille mennessä poikaystävälleni, josko hän jossain vaiheessa haluaisi kirjoittaa vuoriprojektiini liittyen, millaista sitä on ollut seurata sivusta. Oma näkökulmani asiaan on se, että varmasti tämä projekti on vaatinut oman uhrauksensa myös projektia seuranneilta.

Tämän kirjeen sain häneltä tänään yllättäen, en odottanut näitä sanoja ja yltiösiirappisuudestaan huolimatta, jaan kirjeeni täsmälleen sellaisena kuin sen sain:

Vuorikiipeilijä on onnellisimmillaan makuupussissa

Jos jokin on taattu niin käänteitä ei puutu, hämmästellä saa, tylsistymään ei pääse ja oma ajatusmaailmakin laajenee. Vuorikiipeilijän elämää vierestä seuranneena on tullut tehtyä muutamia mielenkiintoisia havaintoja.

Harrastuksena vuorikiipeily ei ole tavallisimmista päästä. Se ei ole sellainen laji, jota mennään harrastamaan joka tiistai ja torstai puoli seitsemältä. Eikä se ole sellainen laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Vuorikiipeily on pitkäjänteistä valmistautumista yhteen koitokseen, vuoren valloittamiseen. Itsensä ylittäminen lienee lajin suola. Se suola, mikä saa tavoittelemaan sellaista mihin ihmistä ei ole suunniteltu.

Matkalle valmistautumiseen on kuulunut tietenkin varusteiden hankkimista, matkajärjestelyjä, kunnon parantamista ja henkistä valmistautumista. Innostus ja intohimo saattaisivat olla parhaiten valmistautumista kuvaavia sanoja. Myös epävarmuus, valinnanvaikeus, uhraukset, pelko ja välillä jopa pieni paniikki ovat olleet läsnä. Tietysti omia päätöksiä punnitsee tarkasti, koska edessä on jotain ennen kokematonta, hienoa, harvinaista ja selittämätöntä.

Vuorikiipeily on vahvasti läsnä jokaisessa päivässä. Aamulla vaatehuoneeseen mennessä hyvin todennäköisesti kompastuu rinkkaan tai makuualustaan. Aamukahvin vuorikiipeilijä nauttii Nepalista tuodusta Lukla-mukistaan. Tämän jälkeen hän perehtyy Mountain Athleten suunnittelemaan treeniohjelmaan, vetää Arc’teryxin kuoritakin niskaan ja suuntaa määrätietoisesti päivän askareiden pariin. Iltapäivällä vuorikiipeilijän mitä todennäköisemmin löytää salilta tekemästä kyykkyjä tai boksille nousuja. Illalla vuorikiipeilijä rentoutuu lukemalla vuoriblogeja tai kirjoittaa kuulumisiaan omaansa.

Vuorilla perusasioiden äärellä oleminen on kuulemma kiehtovaa. Ja niistä vuorikiipeilijän arki pitkälti koostuukin. Miten valmistautua päivään, miten selviytyä sen tuomista haasteista, miten syödä ja hyvät yöunet on tietenkin saatava. Erikoispäivinä vuorikiipeilijä testaa uusia varusteitaan. Kaupassakäynnistä saa kiinnostavampaa suorittamalla se ylävuoristokengissä, jotka muistuttavat laskettelumonoja. Aamulla voi käydä uimassa hyisessä Saimaassa, kylmänsietokykyä vahvistamassa. Rinkkaan voi pakata kaikki kirjahyllyn kirjat ja lähteä päiväkävelylle. Mitä tahansa vuorikiipeilijä tekee, hän tekee sen tyylilleen uskollisena.

Vuorikiipeilijän tavoitteet ulottuvat sinne, minne normaalisti kukaan ei kurottaisi. Sanoisin kuitenkin, että lajin harrastamisen lisäksi perusasiat tekevät vuorikiipeilijästä onnellisen. Kerran ja vain kerran (ehkä toisenkin) vuorikiipeilijällä oli paha mieli, sekin unohtui, kun vuorikiipeilijä pääsi makuupussiinsa. Hymystä tietää, että vuorikiipeilijä on onnellinen.

Matkan lähestyessä huomaa vuorikiipeilijän mielen olevan jo reissussa. Mieli on vuorilla, se on siellä joka päivä. Ja vaikka vuorikiipeilystä puhuttaisiinkin harrastuksena, on se elämäntapa. Se on vahva osa identiteettiä ja ennen kaikkea elämän asennetta.

Vuorikiipeilijälleni toivotan pian hyvän joulun sijasta onnea reissuun!

 

Mieltä nakertaa

Vaikka tänään on ollut niin ihana talvinen päivä ja jopa aurinkokin näyttäytyi, niin siitäkin huolimatta minun oma mieleni on nakertunut monesta kohtaan ja jonkunasteista paniikkia on ollut nähtävissä.

Homma lähti siitä, että aloitin tarkastamaan varustelistaa ja vertaamaan sitä omiin varusteisiini. Vaikka koen, että minulla on hyvät varusteet, samalla kuitenkin nousi epäilys, että ovatko ne kuitenkin riittävän hyvät? Google on hyvä kaveri näissä asioissa ja eri tuotteista löytyy sitä kautta runsaasti tietoa.

Seuraava kohta, jossa mieltäni alkoi nakertamaan oli hetki, jolloin laitoin ylävuoristokengät jalkaani. Eilisen kävelyn myötä oikean jalkani nilkan ulokeluu sisäsyrjässä on kipeytynyt. Kenkä painaa luuhun, mutta ei hierrä. Tuntuu kuin jalassa olisi mustelma vaikkei mitään näy. Eniten tässä ehkä nakertaa se, että tätä hetkeä ennen kengät eivät ole painaneet vaan tuntuneet oikein hyvältä.  Manasin kotona, että miksi ihmisen evoluutio on ylipäätään jättänyt jälkeensä kyseisen ulokkeen jalkaan? Eihän siitä ole mitään hyötyä!

Päätin, että tänään on välipäivä kengistä ja huomenna uudella tarmolla kenkien kanssa pihalle temmeltämään. Onneksi minulla on muutama ässä hihassa, joilla yritän saada niskalenkin kenkien painamisesta.


Sain viime viikolla treeniohjelmani päätökseen ja kirjoitin jo aikasemmin, kuinka aion levätä tämän viikon. Tiedostan hyvin vahvasti järkisyyt, miksi minun täytyy levätä, miksi kroppa vaatii lepoa ja moni eri taho on tästä asiasta minua muistuttanut. Kirjoitin eilen sähköpostia jenkkifirmaan, josta olen ohjelmani ottanut ja ohje oli selkeä: totaalilepoa tai kevyttä treeniä tämä viikko, seuraavat kaksi viikkoa saa taas painaa täysillä ja viikko ennen matkaa totaalilepo.

Menin tänään salille ja tarkoitukseni oli tehdä kevyt treeni, jossa poljin ensin tunnin pyörällä sillä ajatuksella, että sykkeeni ei saa nousta liian korkeaksi. Olin asettanut rajaksi 150 jonka alla minun täytyi pysyä. Pakko myöntää, että kenkänakerrus mielessäni muutaman kerran teki mieli luukuttaa pyörän päällä niin kovia spurtteja kuin jaloista olisi lähtenyt. Maltoin kuitenkin mieleni sillä ajatuksella, että myös tätä taitoa tulen tarvitsemaan Aconcagualla: malttia, etenemistä hitaasti ja kärsivällisyyttä. Syke pysyi mukavasti rajan alla ja tuntui kuin tuota vauhtia olisi pystynyt polkemaan käytännössä loputtomiin.

Mieli oli taas ravitun oloinen treenin jälkeen ja ruuanlaitto sujui ihan uudella energialla, verrattuna siihen mielentilaan, jolla olin salille lähtenyt. Mieli todella tarvitsee liikuntaa, siitä tulee hyvä olo ja kroppa tuntuu toimivalta liikunnan myötä. Liikunnan myötä olen myös sata kertaa onnellisempi ja paremmalla fiiliksellä noin yleisesti ottaen. Tämän päivän kohokohta on ollut treenin ohella myös testipäikkärit makuualustalla olohuoneen lattialla… Kyllä on hyvä patja!

 

Hups, ei mun pitänyt… Mutku!

Eilen matkasin Helsinkiin tarkoituksena ostaa kiipeilykypärä ja nähdä telttakamua. Kävin myös Amer Sportin Brandstoressa Suunnon huollossa tarkastuttamassa kelloni.

Amer Sportin brändeihin kuuluu muun muassa Arctreryx, jonka varusteita olen tässä pikku hiljaa haalinut itselleni.  Kirjoittelen varusteista vielä tarkemmin, mutta mielestäni kyseinen merkki on yksinkertaisesti paras. Parhautensa lisäksi varusteet ovat törkeän hienoja! Värit on mahtavia ja vaatteet näyttävät hyvältä, mistä tulee toki suurta plussaa.

Eilisestä päivästä tuli odotettua parempi! Siis todellinen huippupäivä. Kaikki tarvittavat asiat tuli hoidettua ja siihen päälle vielä rutkasti lisää. Matkalle lähteminen alkaa muuttumaan päivä päivältä todellisemmaksi ja ajankohtaisemmaksi. Telttakamun tapaaminen viimeistään herätteli matka-Annin ajatuksia esiin.

Paljon hoidettavia asioita on vielä jäljellä: matkavakuutuksen viilaaminen, tavaroiden koepakkaaminen, tarvikkeita apteekista (vieläkin, vaikka sen jo melkein tyhjensin!), asioiden tarkistamista retkikunnan kanssa, tavaroiden testaamista ja paikkatarvikkeiden hankkimista. Siis pitkä lista, johon käytännössä tulee päivittäin vielä lisää asioita.

Olen kirjoittanut aina listaani koko ajan uusia asioita sitä mukaan, kun niitä tulee mieleen. Muuten asiat unohtuu kovin helposti tai jäävät vaivaamaan päätä. Toteutan tälläisiä listoja myös muussakin elämässä kuin matkan suunnittelussa. Kouluhommat, työhommat ja näiden kaikkien kompinaatioiden muistaminen on todella paljon helpompaa kun ne ovat listassa ylhäällä ja niitä voi viivata yli sitä mukaan kun ne tulee tehtyä. Voisin suositella tätä keinoa ihan kaikille!

Vertaistuki on kyllä ihmeellinen asia tässä hommassa. Tuntui todella hyvältä nähdä telttakamua ja huomata, että samoja asioita ollaan pohdittu ja samankaltaisten asioiden kanssa on painiskeltu tässä syksyn aikana. Myös sellaista tervettä jännitystä on ilmassa, jännitys saattaa tilanteesta riippuen olla mukavaa tai toisaalta myös pelon puolelle kääntyvää. Kokonaisvaltaisesti fiilis on kuitenkin selkeesti todella positiivisen odottavainen.

Treeniohjelman lopputulokset

Näin jälkeen päin on helppo miettiä, mitä kymmenessä viikossa sain aikaiseksi. Nyt hieman harmittaa, että tulokset eivät ole suorituksia vain lähinnä ulkonäköön liittyviä muutoksia. Vaaka, mittanauha ja peili kertoo miten kroppa on muuttunut. Olisi ollut erittäin mielenkiintoista tehdä jokin jopa hyvin yksinkertainenkin kuntotesti treenijakson alkaessa ja nyt. No… se on nyt myöhäistä, joten tässä muutama fakta:

– vyötärö kaventui 5 cm
– kiloja lähti 4,5 kg
– peilikuva näyttää ”tiivistyneemmältä”
– mikä parasta: jaksaminen ja kunto on parantunut merkittävästi. Jalkojen kestävyys, keskivartalon voima ja juoksunopeus kasvoi viimeisen kymmenen viikon aikana. Se, mikä kärsi: ylävartalon voima, mutta onneksi käsillä ei huipulle mennä!


Huomaan, että nämä raportit ovat kovin ulkonäkökeskeisiä ja pinnallisia. Kuitenkin suurin hyöty, joka kymmenessä viikossa on myös tapahtunut on itseluottamuksen kasvaminen. Kovista treeneistä selviäminen on kasvattanut uskoa omaan tekemiseen ja tuntuu, että mahdottomaltakin tuntuneet treenit ovat olleet saavutettavissa. Tämä sama tulee pätemään Aconcagualla, haastavalta tuntuva huippu tulee varmasti olemaan saavutettavissa.

Nyt olen matkalla Helsinkiin ja edelleen aivan fiiliksissäni eilisestä, mukavaa viikonloppua kamut!

Yksi tavoite saavutettu!

Mä tein sen, treenejä on nyt 10/10 viikkoa takana ja fiilis on aivan mahtava. Viimeinen 1000 boksille nousua tuntui menevän kuin juosten ja jalat eivät tuntuneet hapottaneen ollenkaan. Mahdottomalta tuntunut projekti 10 viikkoa sitten on nyt käyty läpi ja voin sanoa tehneeni sen todella tunnollisesti. Treeniohjeita olen noudattanut prikulleen ja kaikki treenit tuli tehtyä. Boksille nousin ohjelman aikana yhteensä 14 000 kertaa!!! Minusta se kuulostaa aikamoiselta määrältä, luulisi pyllyssä olevan voimaa nyt.

Yksi tavoite on siis saavutettu. Mitä seuraavaksi? Ensi viikko on lepoviikko. Suunnon kelloni näyttää aika hurjaa palautumisaikaa, ja aion tehdä kevyitä treenejä niin kauan, että kello näyttää palautumisajaksi pyöreän 0. Tämä tarkoittaa ahkeraa kehonhuoltoa, kävelyä Milleteillä ja kevyttä pyöräilyä/jooga/rollauksia. Kellon näyttäessä nollaa on edessä yksi ”one more time” – viikko eli treeniohjelman inhokkitreenit uudelleen. Boksille nousut eivät ole siis vielä loppuneet, vaikka ne eivät ole lähellekkään ollut pahinta, mitä ohjelma on käskenyt treenaamaan.

Olen todella iloinen siitä, että otin ohjelman. Se oli pitkän pohdinnan lopputulos ja en ole tätä päätöstä hetkeäkään katunut. Olen jopa jo katsonut seuraavaa off season – ohjelmaa itselleni, joka auttaisi pitämään matkan jälkeenkin kuntoa yllä. Sen päätöksen aika tulee kuitenkin myöhemmin, sillä nyt katse on vahvasti tulevaan matkaan.

Lähtölaskenta on alkanut, sillä tasan 30 päivän päästä istun lentokoneessa matkalla kohti Mendozaa. Tuleva kuukausi tulee menemään aivan sormia napsauttamalla, sillä on vielä monta asiaa, jotka täytyy hoitaa. Näistä suurin velvollisuus on edessä olevat kolme tenttiä ja parin ryhmätyön palautus kouluun, jonka jälkeen voi huokaista helpotuksesta, ja alkaa keskittymään täysillä matkaan. Myös monta asiaa on vielä hoitamatta matkaa varten.

Huomenna matkaankin Helsinkiin tapaamaan telttakamua, jotta käymme vielä matkaan liittyviä asioita läpi. Odotan huomista jo innolla! Vertaistuki on tässä hommassa kuitenkin se yksi rikkaus, sillä toinen matkalle lähtevä ymmärtää erilaisia huolenaiheita todella hyvin ja niitä on helppo ruotia yhdessä. Montaa asiaa ei tulisi myöskään ehkä edes ajateltua ilman toisen pohdintoja, kuten kiipeilykypärän ostossa täytyy olla mukana untuvatakki, jotta saa varmasti kokeiltua, että kypärä mahtuu hupun alle.

Matka-Mikko tokaisikin tänään hyvin, että tästä alkaa vähän niinkuin meidän oma joulukalenteri. Luukku 1 on nyt aukaistu.

Salimörkö

Salimörkö on sellainen punainen, iso, lihaksikas, huutaa sarjoja tehdessä, pipo päässä ja juo treenin aikana shakeristä jotakin superjuomaa. Salimöröt kannustavat toisiaan sarjojen keskellä sanoin: ”mieti kuka on voittaja, sä olet voittaja!!” Salimörkö viihtyy salilla lähes joka päivä ja saattaa treenata kamujen kanssa samaa aikaa. Päivän kuumin puheenaihe on se, kuinka paljon penkistä nousi tai paljonko etukyykyssä oli painoja… Tai vastaavasti, mikä markkinoiden herajauhe on parasta. Lappeenrannassa omalla salillani möröt treenaavat vain vapaiden painojen puolella eli mörköpuolella, joka on erotettu seinällä siitä laitteiden puolesta. Näin minä olen määritellyt salimöröt.

Syksyn alkaessa treeniohjelmaani tuli mukaan vapaat painot ja minua suorastaan pelotti mennä salini mörköpuolelle. Mistä löytyy oikeat painot, missä on tangot, mihin ne laitetaan, onko siellä tilaa, näytänkö nololta, tuijottaako kaikki… Mörköpuoleen tutustuminen on ollut kuin laastarin repäisy: aluksi se tuntuu epämielyttävältä, mutta ajan kanssa inhottava tunne häviää. Olen päässyt näistä kaikista, nyt jälkeenpäin ajateltuna, todella turhamaisista ajatuksistani eroon ja voin myöntää alkaneeni viihtymään mörköpuolella.

Käyn usein suunnilleen samaan aikaan iltapäivästä treenaamassa, jolloin salilla samaan aikaan on myös paljon syksyn aikana tutuksi tulleita kanssatreenaajia. Se, mikä on hieman hassua, niin vaikka tutuille moikataan salilla, niin en tiedä näiden ihmisten nimiä. Siksipä, mörköpuolella kun ollaan, olen alkanut kutsumaan heitä möröiksi. Löytyy karjuvaa mörköä, master-mörköä, crossfit-mörköä, pipo-mörkö, von cryyner-mörkö, alaston-mörkö… Onhan möröt täytynyt erottaa jotenkin toisistaan.

En olisi ikinä voinut kuvitella itse olevani mörkö, mutta alussa esittelemäni piirteet ovat alkaneet sopimaan tietyltä osin myös itseeni. Minusta on tullut salimörkö, se joka treenaa siellä mörköpuolella ja kantaa mukanaan ties mitä erilaisia juomia, jotta treeni kulkee. Huutamaan en kuitenkaan vielä ole ryhtynyt. Mietin, mikä mörkökuvaus sopisi itseeni. Se voisi olla rinkka-mörkö, vuori-mörkö, hullu-mörkö, boksi-mörkö… Nimetköön kukakin itse näkemällään parhaalla tavalla.

Aivan mahtavaa on ollut huomata, että möröt ovat oikeasti lempeitä, tsemppaavia eikä he todellakaan katso kanssatreenaajia halveksavasti. Porukkaan on ollut helppo päästä mukaan, mutta sen eteen on toki täytynyt tehdä töitä, mörköys ei ole itsestäänselvyys. Mörköpuolella viihtymiseen on valtavasti vaikuttanut se, että ne oudoimmatkaan treenit ei ole aiheuttanut paheksuntaa muissa, vaan joka kerta joku kannustaa jatkamaan. Vaikka treenaaminen on yksilösuoritus, tämä yhteisöllisyys on tuonut siihen uuden ulottuvuuden. Ihmisillähän on vahva tarve kuulua johonkin yhteisöön ja voin ylpeänä toteavani kuuluvani omasta mielestäni mörköyhteisöön.

Minusta on tullut siis salimörkö vähän puolivahingossa. Ja olen jopa ylpeä tästä itse itselleni antamasta statuksesta.

Jalka kevyt, reisi hapokas

Havahduin tänään salilla tunteeseen, jossa jalka tuntuu kevyeltä, mutta reisi hapokkaalta. Erikoinen tilanne, enkä tiedä voiko millään maailman mittakaavalla tämä olla edes mahdollista. Tältä se vain tuntui.

Tiistait ovat olleet viimeisen kuuden viikon aikana treeniohjelmassa ”kevyitä” päiviä, tai ainakin siltä ne ovat tuntuneet. Treeniohjelmassa jokainen treeni on luokiteltu eri tavalla. Vaihtoehdot, jotka ovat toistuneet ovat olleet strenght/work capacity, strenght, stamina, core tai näiden eri osa-alueiden sekoitukset. Tänään ohjelmassa luki ”strenght”, joka käytännössä tarkoitti maastavetoa, penkkipunnerrusta, leuanvetoja, takareiden vahvistamista, selkäpitoja ja pohkeiden harjoittelua.

Tein maastavetoennätykseni tänään, mikä toki lämmittää mieltä. Vähän kuitenkin kaihertaa se tunne, että jalkoja tuntuu hapottavan todella paljon. Askel tuntuu kuitenkin kevyeltä ja hapot iskee kovien sarjojen aikana ja aiheuttaa tietysti kipua, senhän tietää kaikki, jotka ovat maitohappojen kanssa ollut joskus tekemisissä. Kuitenkin se, mikä on entiseen verrattuna oleellisesti muuttunut on se, että jalat toimivat näistä hapoista huolimatta.

Huomenna sitten kaikki voimat peliin ja edessä on kovin viikko boksinousujen suhteen. Tänään onkin tullut syötyä kunnolla, venyteltyä treenin jälkeen ja olen tehnyt ”boksille mars” – soittolistaani huomista treeniä varten valmiiksi. On sellainen fiilis, että huomenna tulee hyvä päivä treenata.

Se, mikä on ollut jännä, niin kovasta jalkojen treenistä huolimatta koivet on vielä matkassa mukana. Vasen käteni kuitenkin ilmoitti reilu viikko sitten kovia kivun merkkejä. Vapaa oma diagnoosini käden kipuun on tenniskyynerpää ja tätä on viime viikon ja alkaneen viikon aikana hoidettu buranakuurilla sekä kinesioteipillä. Tuo teippi on kyllä maailmanluokan ihme! Olen aina ajatellut, että sen teho perustuu ”lume” – vaikutukseen, mutta nyt alan tosissani uskoa, että teippi voi auttaa. Viime tiistaina käsi kipuili niin ikävästi, että salilla käytännössä kaikki sattui käsipainon pitämisestä punnertamiseen ja juoksemiseen. Käsi teipattiin ja naps, kipu oli poissa. Aivan käsittämätöntä! No viime viikko meni vähän käden kanssa kipuillessa (onneksi treenit eivät perustu käsillä tekemiseen), mutta nyt kipu alkaa olla hyvin hallinnassa.

Huomasin juuri, että tänään teipatussa kädessä ja teipissä oli aika hyvät tsempit loppuviikkoon:

Tsemppii! Go stronger, longer…