Hyvinvointiviikot – vai olivatko sittenkään?

Kerroin maanantaina osallistuneeni yliopistomme hyvinvointiviikkojen aloitustapahtumaan SK-10 juoksukilpailuun. Kilpailuhan oli tahtojen taistelu ja olo ei tosiaan ollut mikään maailman paras tuon kilpailun jälkeen. Hyvinvointiviikot saivat kuitenkin torstaina jatkoa…

Yliopistolla järjestettiin liikuntamessut, joissa esillä oli Lappeenrannan erilaisia harrastusmahdollisuuksia. Muistelin jo etukäteen, että aikaisempina vuosina Lappeenrannan crossfitsali on ollut pitämässä jonkinlaista burpee-haastetta, josta palkintona on ollut crossfitin peruskurssi. Puhuin kotona jo etukäteen, että jos tänä vuonna haaste on niin minä osallistun kun aikaisemmin en ole siihen uskaltanut.

Olen paljon miettinyt myös tulevaisuutta, mitä matkan jälkeen. Nyt treenaaminen on ollut melko tavoitteellista ja hyvin suunniteltua. Se on ollut kivaa ja joka kerta salille mennessä on hyvä fiilis siitä, että tiedossa on se tietty treeni ja salilta voi lähteä tyytyväisenä sen tehtyään. Aconcaguan jälkeen kuitenkin varmasti tulisin kaipaamaan jotakin uusia tavoitteita ja haasteita. Vielä on ollut hakusessa, että mitä ne uudet haasteet voisivat olla. Yksi hyvä ystäväni kyllä sanoi osuvasti, että kyllä se tavoite nopeasti esille tulee kun klikkailet seuraavan matkan varaukseen. Asia on hyvin totta. Yksi vaihtoehto, jota olen jo hetken aikaa pyöritellyt mielessäni on juuri tuo crossfit. Pääsisin haastamaan itseäni ja mahdollisesti joskus vielä kilpailemaan, mitä olen kovasti kaivannut.

Takaisin kuitenkin liikuntamessuille. Ensimmäisenä suuntasin Lappeenrannan Crossfitsalin pisteelle, jossa oli 30 burpeen haaste. Palkintona peruskurssi salille. Tässä vaiheessa jo tiesin, että minähän osallistun ja annan kaikkeni. Ei muuta kuin osallistumaan: tein 30 burpeetani aikaan 2:13. Tästä toistomäärästä minulta hylättiin 4 toistoa, sillä tein ne väärin. En seisonut suorassa vaan polvet olivat koukussa. Kyllä näinkin yksinkertainen liike voi olla hankala! Tämän jälkeen alkoivat kuitenkin vaikeudet.

Olen kilpauintiurani aikana kärsinyt rasitusastmasta, jonka oireet ovat helpottaneet uinnin lopettamisen jälkeen. Nuo 30 burpeeta saivat kuitenkin oireet esiin, ja keuhkoni olivat vielä 10 minuuttia suorituksen jälkeen tulessa! Ahdisti ja oli paha olla ja hengittäminen oli vaikeaa. Sitten tuli kuiva yskä. Yskä on jatkunut nyt torstaista tähän päivään ja on kovin erikoinen laatuaan. En siis ole kipeä, mutta minulla on kova yskä joka tuntuu keuhkoissa asti. Hyvinvointi on kyllä ollut tämän yskän kanssa kaukana.

Kävin tunti ennen messujen loppumista katsomassa, että olenko edelleen johtoasemissa haasteessa. Olinhan minä ja sovimme, että minulle soitetaan jos joku ohittaa aikani, että voin tulla uudestaan tekemään haasteen. Viisi minuuttia ennen haasteen loppumista yksi nainen teki minua 2 sekunttia paremman ajan!!! No ei muuta kuin juoksujalkaa luennolta tekemään haaste uudestaan. Halusin voittaa niin kovasti. Toisella kierroksella paransin aikaani reilusti ja lopullinen aika oli 1:39. Ja kurssi on minun, ja keväälle minulla on uudet haasteet ja uusi suunta. Olen super tyytyväinen tähän.

Yskä kuitenkin paheni ja seuraavana päivänä sitten päädyin lääkäriin hengittelemään astmalääkettä.

 
Olo ja yskä alkoi pikku hiljaa helpottamaan lääkkeen hengittelyn jälkeen. Eilen pidin kuitenkin lepopäivän, koska edelleen yskitti melkoisesti vaikka olin lääkettä saanutkin ja mieli muuttui kaupassa oikein hyväksi kun asuun löytyi sopiva teepaketti, joka oli tietty pakko ottaa mukaan.
Yskä alkaa pikku hiljaa helpottamaan, mutta edelleen on ajoittain yskänpuuskia, jotka tuntuu inhottavilta keuhkoissa. Tee-eväillä kuitenkin viikonlopun viettoa ja ensi viikolla uudella puhdilla uuteen viikkoon. Hyvinvointiviikkoni loppuivat ikävään yskään, mutta kaikkien näiden vastoinkäymistenkin jälkeen fiilis on mahtava! Hyvinvoiva kunhan yskä on nitistetty.

 

Miksi pää sanoo muuta kuin peili?

Olen kamppaillut tämän kysymyksen ääressä jo hetken aikaan. Välillä se pahenee ja välillä se on poissa mielestä pitkiäkin aikoja. Olen mielestäni perusluonteeltani melko itsevarma ja sinänsä sinut itseni kanssa, että yritän olla mahdollisimman paljon ajattelematta, mitä muut ihmiset minusta ajattelet. Teen niin kuin minusta tuntuu oikealta tehdä.

On kuitenkin niitä hetkiä, kun tämä itsevarmuus on tipo tiessään ja peilistä katsoo milloin mikäkin muutaman kiloa liian painava, finni keskellä nenää tai jenkkakahvoissa kolme kiloa liikaa rasvaa. Nämä päivät ovat kyllä raastavia, sillä yleensä tämä itsensä soimaaminen alkaa jo aamusta ja olohan ei siitä kovin usein päivän mittaan parane. On myös samaan aikaan lohdullista, mutta surullista, että tiedän tämän samankaltaisen ajattelutavan olevan monen naisen ja miksei myös miehen arkipäivää tai ainakin osa sitä.

Alunperin menin fysioterapeutille tänä syksynä terveydenhoitajan suosituksen myötä, sillä hänestä tämä kyseinen fysioterapeutti tietää syömisestä ja ravintoon liittyvistä asioista todella paljon. Ja kyllähän hän tiesikin. Vastaanottokäynti alkoi kyllä hyvin erikoisesti, sillä fyssari sanoi ensi sanoikseen, että hän ei näe minun ongelmaani. Fyssarin mielestä näytin hyvältä. Ja tässä vaiheessa pääni sanoi aivan jotain muuta, mutta miksi?

Luulen, että yksi osasyy on se, että aloitin toukokuussa taas kovaan treenaamisen ja tavoitteeni olivat ja ovat edelleenkin mielestäni korkealla. Toukokuussa kuntoni oli huono, mutta kovalla työllä pikku hiljaa, siis todella hitaasti olen saanut muutettua kehonkoostumustani ja ennen kaikkea kuntoni on kasvanut. Lähdin tähän projektiin sillä mielellä, että en halua laihduttaa vaan haluan olla hyvässä kunnossa. Olen kuitenkin huomannut, että haen tuloksia myös vaa’alta. Niitä ei kuitenkaan ole tullut, vaan painoni on noussut. Lihas tietenkin painaa enemmän kuin rasva, mutta vaa’an kasvavat luvut ovat silloin tällöin tehneet pahaa.

Tässä onkin kuva toukokuulta.

Tässä kuva muutama viikko sitten ennen uintireissua, siitä hassu pukeutumistyylini.
Se mitä tässä välissä on tapahtunut voisi kutsua tiivistymiseksi. Painoa tosiaankin on tullut toukokuulta lisää, mutta senttejä on selvästikkin lähtenyt. Näitä kuvia katsellessa pää sanoo, että hyvää työtä. Ainakin osa tavoitteesta on saavutettu: kunto on parantunut huomattavasti ajatellen tulevaa vuorimatkaa ja lisäksi selvää tiivistymistä on havaittavissa

Meillä oli tänään yliopistolla hyvinvointimessut, joissa oli esillä erilaisia hyvinvointiin liittyviä yrityksiä, yhdistyksiä ja järjestöjä. Kävin mittauttamassa hemoglobiinini ja kiertelemässä nopeasti messuilla. Yksi piste oli mielenterveyteen liittyvä piste, jossa sai kirjoittaa paperille huolensa ja silputa sen saman tein silppurissa. Kirjoitin huoleni ylös ja silppusin sen, eihän ongelmat toki näin häviä, mutta kumma kyllä silppuaminen tuntui helpottavalta. Tästä silppuamisoperaatiosta sain palkinnoksi tarroja, joista muutama päätyikin kalenterini kanteen.

Tie oman kehon hyväksymiseen ja peilikuvan hyväksymiseen on pitkä ja kivinen tie. Se on mielestäni myös jatkuvaa opettelua. Koen, että iso osa minua on myös rakentunut sen ympärille, että olen löytänyt keinoja, joilla tulla onnelliseksi. Yksi niistä asioista on vahvasti omien unelmien toteuttaminen vuorilla. Siitä, jos mistä kannattaa pitää kiinni.

 

SK-10

Skinnarilan Kymppi eli rakkaan opiskelijakaupunkini Lappeenrannan yksi hyvinvointiviikon tapahtumista on tuo juoksutapahtuma. Lappeenrannan Teknillinen Yliopisto sijaitsee Skinnarila nimisessä kaupunginosassa ja juoksulenkki menee Skinnarilan alueelta ja palaa sinne.

Olen juossut kympin kerran aikaisemmin muutama vuosi sitten. Silloin juoksutaktiikkani petti, sillä lähdin melko kovaa liikkeelle ja 6km kohdalla tuli armoton noutaja ja maaliin pääsy oli lähinnä henkiinjäämistaistelu maitohappoineen päivineen. Tänä vuonna olin ajatellut ottaa uuden taktiikan.

Tasainen vauhti oli ajatuksenani. Olin jo kesän aikana juossut noin yksi lenkki per viikko eli en varsinaisesti mikään juoksija ole. Nyt syksyn aikana treeniohjelmaani on myös kuulunut juoksua. Lähinnä 8km hölköttelyjä tai 5 kierroksen 300 metrin vetoja. En ole ikinä ajatellut olevani juoksuihminen, mutta lenkillä on tullut silti käytyä tasaisen epätasaiseen tahtiin.

No miten tänään sitten kävi? Olin kovin toiveekkaana liikenteessä. Halusin kovasti alittaa 50 minuuttia, mikä tarkottaisi kovaa vauhtia tasaisen tappavasti. Tiesin tuon olevan juoksumatolla juoksemisen perusteella mahdollista. Tämä on ensimmäinen virhe ajattelussani, sillä SK-10 reitti on todella mäkinen ja varsinkin ensimmäisen 5km aikana nousua tulee aika pitkiä pätkiä. Eräs tyttö matkalla sanoikin, että ”tässä mäessä on yhteensä 900 metriä nousua, ei ihme että tuntuu!”.

Jalat tuntuivat alkumetreiltä asti ihan hyvältä, ongelmani lähinnä oli kyljen pistäminen. Haluaisinpa vaan tietää, että millä tuo pikku pirulainen vaiva saadaa nujerrettua?! Tiedän, että vauhdin hidastaminen ja syvään hengittäminen auttaa, mutta jos tarkoitus on juosta kovaa niin vauhdin hidastaminen ei auta ja syvään hengittämisestä on toki pientä apua, mutta ei se kovaa juostessa helppoa ole. Olen kuitenkin melko tottunut tähän, sillä jostain syystä kylkeäni pistää melko usein juostessa. Olisikohan sitten tekniikassa jotakin mätää… Hyvinkin mahdollista.

Kymppi päättyi aikaan 54:45 ja matkaa tuli 10,17km. Olin toki hieman pettynyt, jäinhän tavoitteestani noin kilometrin verran. Eli aikaa olisi pitänyt nipistää tasaiseen tahtiin. Se mistä olin tyytyväinen, niin juoksin käytännössä koko matkan tasaisesti. Olo oli kuitenkin viimeisillä metreillä sanoinkuvaamattoman kamala. Tuntui, että henki ei kulje, oksettaa ja pahoinvointi on kokonaisvaltaista. Pääsin kuitenkin maaliin, jota epäilin jo jossain vaiheessa matkaa.

Juoksun jälkeen huonovointisuus on jatkunut. Ruoka ei meinannut maistua ja nyt edelleenkin pari tuntia juoksun loputtua tuntuu pahalta. Keskisykkeeni oli 195 kisan aikana eli todella korkea. Tämä huonovointisuus todennäköisesti johtuu tästä. Keho jyllää edelleen ja kropalla ottaa oman aikansa tasaantua tuollaisesta rääkistä.

Se mikä hyöty tästä vuoria ajatellen on: syödä täytyy rääkin jälkeen vaikka kuinka on huono olo, viimeinen pisarakin pitää puristaa vaikka tekee mieli lopettaa, tavoite kirkkaana mielessä pääsee maaliin ja ainakin näin jälkeen päin ajateltuna vaikkakin hieman pahoinvointisena on tietynlainen voittajafiilis. Maaliviiva ylittyi vaikka juoksu ei helpolta tuntunutkaan. Ja nyt voin huokaista, sillä todennäköisesti tämä oli viimeinen SK-10:ni… Opiskelut alkavat olemaan sillä mallilla ettei ensi vuonna tapahtuma minua Lappeenrantaan enää vedä vaikka onkin omaa luokkaansa liikuttamaan ihmisiä lenkille tai kilpailemaan.

Cheat like a mother

Treeniohjelmani mukana tuli myös suositukset, kuinka tulisi syödä. Kuusi päivää viikossa on mahdollisuus syödä puhtaita proteiineja, lihaa, kanaa, kalaa, kananmunia ja papuja niin paljon kuin napa vetää, samaten kasviksia, pähkinöitä ja siemeniä. Kaikki hiilihydraatin lähteet kuten pasta, riisi ja leipä ovat kiellettyjä. Kerran viikossa ohjeistuksessa lukee ”cheat like a mother” eli saa syödä niin paljon sitä, mitä tekee mieli ja juoda esim. olutta.

En ole aivan tämän suosituksen mukaan elänyt, sillä syön edelleen aamupuuron, lounaan kanssa leipää ja illalla mahdollisesti vielä jotakin hiilarin lähdettä treenin jälkeen. Koen, että toimin tällä systeemillä paremmin. Se, mikä entiseen ruokailuuni on muuttunut on määrä. Syön tällä hetkellä enemmän kuin pitkiin aikoihin ja tuntuu, että napa vetää ruokaa aikamoisia määriä ja nälkä yllättää tasaisin väliajoin.

Ruuan määrä ja laatu on korostunut kun treenien määrä on lisääntynyt ja teho kasvanut. Ruokailuiden ajoittaminen treeneihin on välillä haastavaa ja joskus on treenateen lähtiessä edelleen ollut lämpimästä ateriasta ikävän täysi olo vatsassa. Kävin kuukausi sitten fysioterapeutilla ja olin tehnyt viikon ruokapäiväkirjani näytille. Suurinta sapiskaa ruokapäiväkirjani myötä sain proteiinin määrästä, joka oli jäänyt fyssarin mukaan liian alhaiseksi. Olenkin ohjeiden mukaan kiinnittänyt tähän huomiota ja lisännyt proteiinin määrää sekä aamiaisella että lounaalla. Kananmunasta ja etenkin valkuaisista on tullut olennainen osa ruokailujani.

Olen viettänyt kuitenkin joka viikko cheat like a mother – päivää, sillä koen tarvitsevani silloin tällöin vapauden syödä mitä haluan, rakastanhan hyvää ruokaa. Tänään on se päivä. Söin normaalin aamiaisen, jossa on puuroa, kananmunia, hedelmää, mulpereita ja gojimarjoja kahvin kera. Lounaalla sitten aloitin mässäilyn. Vedimme lounaaksi aasialaisen buffetin, todennäköisesti söin noin 15 palaa sushia, muutaman friteeratun kanapalasen, riisiä ja maistoin eri kastikkeita. Jälkkäriksi marjarahkaa ja vesimelonia. Syömisestä on jo useampi tunti, mutta edelleen on täysi olo.

Illaksi olemme menossa istumaan iltaa kavereiden kanssa ja olen leiponut Dulce de Leche kakun. Tutustuin Dulce de Lecheen ensimmäisen kerran Argentiinassa ja rakastuin ensi maistamisella tähän herkkuun. DDL on paksumpaa kuin kinuski ja hieman tummemman makuista. Erittäin makeaa, niin makeaa, että tuntuu että silmät menee kieroon sitä syödessä. Taivaallisen hyvää jonkun hieman suolaisen kanssa. Tuotetta ei tietääkseni suoraan tuolla nimellä saa Suomesta, mutta ystäväni argentiinalainen poikaystävä toi ystävällisesti purkillisen minulle tuliaiseksi muutama viikko sitten.

Olen haaveillut Dulce de Lechen syömisestä Aconcagualla. Vuorilla on tärkeää, että eväänä on sellaisia herkkuja, joita himoitsee myös silloin jos ruokahalu on huonompi. Olen ajatellut ostaa Dulce de Lecheä mukaani yhden purkillisen, mihin voin sitten kastaa jotakin energiapitoisia (ja ehkä kuitupitoisiakin) keksejä. Paljon energiaa pienessä määrässä. Kaikki kanssani vaelluksia tai kiipeilymatkoja tehneet tietävät himoni snickerseihin. Niitä kuluu vähintään yksi päivässä ja maistuvat aina ihan mahtavilta vuorilla. Snickersit ja Dulce de Leche tulevat löytymään rinkastani myös joulukuussa.

Näiden sokeriherkkujen lisäksi olen ajatellut ottaa mukaani Aconcagualle proteiinipatukoita, sillä proteiinin saanti on aina oma ongelmansa vuorilla. Yleensä ruokavalio muuttuu hyvin hiilihydraattipitoiseksi ja vähäproteiiniseksi sen takia, että vuoristossa ei välttämättä ole a) mahdollista saada lihaa, b) mitään mahdollisuutta säilyttää lihaa, jolloin erilaisten vatsatautien riski kasvaa turhan isoksi. Vielä minulla on testivaihe käymättä läpi; millaisia proteiinipatukoita olisi hyvä ottaa, mitkä maistuvat parhaimmilta ja missä patukoissa on hyötysuhde painoonsa nähden suurin. Tavoitteenani tulevalle matkalleni olisikin se, että en edellisten vuorimatkojeni tapaan palaisi laihtuneena kotiin. Tähän aseeksi olen ajatellut proteiinipatukoita.

Tänään kuitenkin on vielä aikaa herkutella ja nauttia pitkään haaveilussa olleesta Dulce de Lechestä. Ja jotta tekin hyvät lukiat tietäisitte, mitä se on, niin tässä on teille kuva elämäni parhaasta kakkupalasta Buenos Airesista:

 

 

Hulluus – yksi vuorikiipeilijältä vaadittava ominaisuus

Todellakin.

Hulluutta on montaa eri laatua; on treenamishulluutta, syömishulluutta, varustehulluutta, valmistautumishulluutta, vuorihulluutta ja ties mitä hulluuden muotoja.

Mietin tänään hulluuden muotoja salilla kun tein 600 boksille nousun sarjaa. Sinänsä kyseessähän on kovin yksinkertainen liike. Nouset rinkka selässä boksille ja laskeudut alas. Lasket, että teet niin 600 kertaa putkeen. Sykkeet ovat minulla melkoisen korkealla, mutta liike on kuitenkin niin yksinkertainen ettei se vaadi tekijältään muuta kuin tahdonvoimaa. Tahdonvoima on myös yksi vuorihulluuden ilmenemismuoto. Tahdonvoiman avulla onnistuu viimeinen rutistu silloinkin kun pää sanoo, että lopeta. Tahdonvoiman avulla tulee myös kasvatettua henkisiä voimavaroja.

Vuorilla mielestäni tarvitaan kovaa tahdonvoimaa. On tilanteita, jolloin saattaa tuntua epämukavalta. Voi olla vähän huono olo, oksettaa, sattua jalkoihin ja väsyttää. Silloin erityisen tärkeää on se, kuinka kovasta haluat edetä seuraavaan pisteeseen. Ensimmäinen kysymys mielestäni tässä tilanteessa on se, että onko eteneminen turvallista? Seuraavaksi kysymykseen tulee se, haluanko edetä? Molempiin kysymyksiin vastattaessa kyllä, kysytään tahdonvoimaa. Sitä löytyessä myös matka etenee.

Olen lähdössä Aconcagualle kansainväliseen retkikuntaan, jonka jäsenistä kerron myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa haluaisin kuitenkin esitellä telttakaverini: ”Matka-Mikon”. Hän on ollut Nepalissa kanssani samoilla matkoilla kaksi kertaa. Olemme täysin tutustuneet näillä matkoilla ja jakaneet jo Nepalissa paljon ajatuksia tulevaisuudesta ja seuraavista kiipeilymatkoista.

Hän on saanut tämän Matka-Mikko lempinimensä sen takia, että elämässäni on myös muita Mikkoja ja täytyyhän heidät erottaa toisistaan. Nimi kuvastaa myös häntä hyvin; intohimoinen matkailija ja etenkin erittäin innostunut vuorista. On osittain Matka-Mikon ansiota, että olen lähdössä Aconcagualle. Hän teki keväällä laajaa selvitystyötä eri retkikuntavaihtoehdoista. Sekä suomalaisista että kansainvälisistä. Minä selvittelin Argentiinassa vaihtoehtoja ollessani Mendozassa. Päädyimme pitkien pohdintojen jälkeen kansainväliseen retkikuntaan suurimmaksi osaksi kustannussyistä. Kansainväliset retkikunnat ovatkin huomattavasti halvempia kuin suomalaisten operaattorien retkikunnat.

Tässä kohtaan tietenkin tulee myös esille se oma vastuu kaikesta järjestelystä. Olemme kansainväliseen retkikuntaan liittyneitä, olemme järjestelleet lentomme itse, ekstrayöt hotellissa, treeniohjelmat, varustehankinnat ja kaikki matkaan liittyvä pohdinta on vahvasti tässä vaiheessa pitkälti omalla vastuullamme. Tietenkin retkikuntamme koordinoijat ovat vastanneet hyvin esiin tulleisiin kysymyksiin, mutta loppu kädessä päätösvalta on itsellämme.

Kansainvälisen retkikunnan myötä on korostunut sen tärkeys, että siellä on myös yksi tuttu. Suomalainen, meillä on yhteinen kieli, jolla voimme hätätapauksissa puhua ja pohtia kaikkia mielessä olevia tyhmältä tai vähemmän tyhmältä tuntuvia asioita. Olen myös aivan varma, että juuri niinä hetkinä kun minun tai Matka-Mikon tahdonvoimaa punnitaan on toinen suomalainen tärkeänä tukena, jotta matka jatkuisi. Koen, että suomalaisen kaverin myötä saan vahvasti tukea ja turvaa sekä mikä parasta, hyvää matkaseuraa. MM varasi matkansa huomattavasti minua ennen, ja yksi merkittävimmistä tekijöistä omaan päätökseeni oli tämä tunne tietynasteisesta turvasta ja siitä, että minulla on joku kenen kanssa voisin jakaa mieltä painavat asiat jo ennen reissua.

Muistan hyvin sen päivän 21.4.2015 kun varasin retkikuntapaikan ja seuraavana päivänä ostin lentoni Mendozaan. Minulla oli hullu olo, en oikein osaa kuvata edes sitä tunnetta muilla sanoilla. Olin pyöritellyt päätöstäni lähteä moneen otteeseen ja monille eri ihmisille. Päätös oli kypsynyt pikkuhiljaa ja lopullinen päätöksen myöntäminen oli yllättävän helppoa. Tiesin, että edessä on tarkkaa budjetin tekemistä, kovaa treenaamista ja tiettyjä valintoja tai toisten mielestä uhrauksia. Hullunsekaisin tuntein olen sen päivän jälkeen miettinyt lähes päivittäin, mitä tuleva matka tuo tullessaan.

 

Muisti kovilla

Oma muistini on ollut ylikierroksilla viimeisen parin päivän aikana. Meillä on syksyn ensimmäinen tenttiviikko meneillään ja syksyn ensimmäinen maisterikurssin tentti oli tänään. Pelätty ja paljon puhuttu Organization Theory, joka siis nimensä mukaan sisältää paljon teoriaa. Eräs opiskelukaveri oli laskenut, että kurssi sisältää 78 eri teoriaa ja teorioitsijaa. Eikä siinä mitään, mutta tentti on muotoa: opettele ulkoa!

Olen kritisoinut kovasti tätä ulkoa opettelun taktiikkaa yliopistomaailmassa. Tenttialueet ovat perinteisesti noin 500-600 sivuisia kirjoja ja proffien materiaaleja on noi 200-300 luentoslidea. Nämä pitäisi sitten hyvinkin monessa tapauksessa osata tentissä ulkoa, jopa sanasta sanaan. Mietin usein näin ulkoa opiskellessa, että onko tämä tosiaan sitä, mitä minulta oletetaan vastavalmistuneena kauppatieteiden maisterilta osaavan? Ymmärrän toki, että tietyt asiat on osattava, mutta mittaako erilaisten, usein monia erilaisia näkemyksiä sisältävien määritelmien opetteleminen minua tulevaisuudessa. No tilanne on tämä, mikä nyt on ja siihen on sopeuduttava. Annan asiasta aina myös kurssin päätteeksi palautetta, jotta ehkä jonain päivänä asiat muuttuvat ja nuoremmat opiskelijat hyötyvät.

 
Opiskeluun on kyllä tullut ihan uudenlainen into tämän syksyn aikana, sillä mielessä on kovasti tuleva gradun kirjoittaminen ja valmistuminen. Opiskelen siis neljättä vuottani ja vaikka aika on mennyt todella nopeaa on myös paljon ehtinyt tapahtua! Nyt ollaan jo niin onnellisessa tilanteessa, että edessä on vähemmän opiskelua kuin takana on.

Tämän päivän tentti on ohi, ja luulen, että pärjäsin ihan hyvin. Ainakin monta uutta teoriaa ja listaa on viimeisten päivien aikana päässyt haastamaan muistini ja muistuttamaan, ettei se ihan helppoa ollutkaan opetella asioita ulkoa. Toivon ja pyrin uskomaan, että tulen tarvitsemaan näitä listoja myös tulevaisuudessani.

Mahtavaa vastapainoa tenttiin lukemisesta tuo kyllä liikunta, sillä salilla ne teoriat unohtuu kun keskittyminen on ainoastaan tehtävässä, tulevassa tai meneillään olevassa liikkeessä. Oivaa stressinlievitystä treenata kovaa. Sekä muisti että kroppa kovilla kokonaisvaltaisesti.